Äiti – älä neuvo!

Kun olin raskaana, hain milloin mistäkin osoitteesta nettikirppareilta bongaamiani vauvatarvikkeita ja äitiysvaatteita. Aika usein kaupan päälle sai tukun neuvoja. Että kannattaa sitten rasvata nännejä jo etukäteen, ja jos ne haavautuu niin lanoliinivoide on paras apu. Ja kannattaa sitten liittyä siihen-ja-tuohon FB-ryhmään ja lukea se-ja-tämä kirja. Ja että ootko aatellu imettää vai laitetaanko tämä rintapumppu kaupan päälle ja meinasitteko perhepedissä nukkua vai kiinnostaako pinnasängyn pehmusteet? Ja repeämistä ei sitten kannata stressata, ne kyllä paranee nopeasti.

En vielä tuntenut itseäni pätkääkään äidiksi, ja ahdistuin kysymyksistä, joiden pohtiminen ei ollut tullut mieleenkään. Nännit ja alapään olisin mieluusti pitänyt yksityisasiana. Ventovieraiden ja puolituttujen osallistuminen raskauteeni, synnytykseeni ja vielä vatsassa kasvavan vauvani hoitoon tuntui kummalliselta.

Äidiksi tultuani aloin ymmärtää, että äitimaassa äitisiskojen keskuudessa vallitsee äitisolidaarisuus, ja äitisiskojen neuvominen tulee syvältä äitisydämestä, joka tuntee ja kokee kaikki äitisiskon tunteet yhtä voimakkaana kuin silloin, kun hän itse odotti omaa vauvaansa ja opetteli lastaan hoitamaan. Äitineuvo tulee täydestä sydämestä, kaikella rakkaudella, pelkkää hyvää tarkoittaen. Puhumattakaan siitä, että suhtautuminen ihmiskehoon ja sen eritteisiin muuttuu synnytyksen myötä. Päätin, että vaikka kuinka tekisi mieli, pidän äitineuvoni omana tietonani, kunnes niitä kysytään. Vuodatan kokemukseni tänne blogiin, lukee ken tahtoo.

Ja nyt. Minä itse. Alan neuvoa FB:ssa ventovierasta ihmistä siitä, miten likaiset kestovaipat kannattaa säilyttää. Saatoinpa jopa muistuttaa erästä tulevaa äitiä foolihaposta. Kohta varmaan kirjoittelen nänninhoitovinkkejä raskaana olevan kaverin FB-seinälle. Anteeksi jo etukäteen.

Äidit. Minä ja kaikki muut. Ei neuvota, jos kukaan ei ole neuvoa kysynyt. Annetaan jokaisen odottajan kasvaa rauhassa äidiksi, jokaisen äidin hoitaa lastaan niin kuin hän parhaaksi kokee. Neuvotaan sitten, jos neuvoa pyydetään.

– meiramiina

RV 40: leukkarit, supparit ja YLLÄTTÄVÄ KÄÄNNE

Viimeinen raskausviikko ennen laskettua aikaa (eli 39+0–39+6) alkoi ihan pienellä huolenpoikasella. Neuvolassahan saa pissata joka käynnillä purkkiin, ja käsittääkseni näytteestä tarkistetaan ainakin valkuaiset ja glukoosit. En ihan ymmärrä miten proteiinit ja valkuaiset liittyy toisiinsa, mutta tällä kertaa mulla oli "proteiinit koholla" ja sain kehotuksen toimittaa näytteen labraan tarkempaa tsekkausta varten. Tuloksena oli, että mun "leukkarit on koholla mutta tulehdusarvot ei". Toisin sanoen virtsassa oli valkosoluja enemmän kuin kuuluisi olla. Terveydenhoitajan mukaan kohonneet leukosyyttiarvot (ilman tulehdusta) voivat kertoa synnytyksen lähestymisestä tai viitata raskausmyrkytykseen eli pre-eklampsiaan – muita oireita eli päänsärkyä, näköhäiriöitä tai ylävatsakipua mulla ei ole ollut, ja paria päivää aiemmin oli verenpaineetkin todettu erinomaisiksi. Tilannetta olisi kuitenkin hyvä seurata. Sain neuvolaan ajan vasta seuraavalle viikolle, joten mua ohjeistettiin soittamaan suoraan synnytyspäivystykseen jos oireita ilmenee viikonlopun aikana. 

Sain onneksi lähipiiristä lainaksi verenpainemittarin: olisi ollut aika tympeää viettää viikonloppua ilman mitään mahdollisuutta seurata tilannetta. Lauantaihin mennessä paineet ei nousseet yli riskirajojen, vaikkakin arvot oli korkeammat kuin tähän asti koko raskausaikana. Muitakaan oireita ei ilmaantunut. Vaikuttaisi siis siltä, että kohollaan olevat "leukkarit" liittyivät vain synnytyksen lähestymiseen. Siihen viittaisi myös se, että heti raskausviikon alkajaisiksi alkoivat kaikki mahdolliset tuntemukset taas lisääntyä: mahan kovettumista, jomotusta, vihlontaa, paineentunnetta vatsanpohjassa ja nivusissa, särkyä alaselässä. 

Aloin olla jo varovaisen toiveikas ja vähän innoissanikin: kohta taitaa tapahtua! Neljänä peräkkäisenä iltana epäilin, että lähtö saattaa tulla seuraavana yönä. Tuntemukset alkoivat olla selvästi voimakkaampia: ei kipeitä, mutta epämukavia. Lauantain vastaisena yönä vauva alkoi tosissaan ängetä ulkomaailmaa kohti: tuntui ihan siltä, kuin vauva yrittäisi saada kalvoja puhkeamaan. Kolmeen mennessä meininki vatsassa kuitenkin rauhoittui, ja nukuin kuin tukki puoleenpäivään asti. Ei tullut lähtö vieläkään, ei.

Viikonloppuna olinkin jo henkisesti aika puhki. Alkoi toden teolla kyllästyttää tämä luottavaisin mielin odottelu, mukavien asioiden tekeminen ja leppoisan tunnelman vaaliminen. Ei tee mieli olla leppoisa. Ei tee mieli olla kärsivällinen. Ei tee mieli tehdä yhtään mitään mukavaa. Eikä varsinkaan tee mieli sanoa enää kertaakaan että "ihan hyvin mulla menee kun ei oo kipuja ja kylläpä se sieltä tulee kun on tullakseen". Tekee mieli kiukutella ja olla äkäinen ja sanoa että EN ALA PRKL. Syödä suklaata ja mököttää. Ai että mielihyvähormonit ois tässä loppuvaiheessa tärkeitä, no eipä oo kuule näkyny. Laskettuun aikaan on vielä kolme päivää. Ja sitten tulee ne seuraavat kaksi viikkoa, joiden aikana tapahtuva synnytys on vielä IHAN NORMAALIA. Jos mä oon jo nyt näin kypsä, kuin kypsä mä oon kahden viikon ja kolmen päivän päästä? Apua.

Sekin mietitytti, että miten hyvin tunnistan "ne oikeat" supistukset harjoitussupistuksista. Varsinaisia supistuksiahan mulla ei ole raskausaikana ollut ollenkaan, siis sellaisia, joilla olisi selkeä alku ja loppu. Enemmänkin kohdun kovettumiset on olleet sellaista yleistä epämukavaa oloa ja erilaisten tuntemusten sekamelskaa, joka pakottaa pysähtymään tai ainakin hidastamaan tahtia. Kaikkia supistuksia en todellakaan ole edes tuntenut, koska useamman kerran mulla on neuvolassa ollut supistus päällä enkä ole itse tiennyt siitä mitään. Mistä mä tiedän, että synnytyksen alkua enteilevät supistukset lisääntyy jos en edes tunne koko supistuksia? Niin terveydenhoitaja kuin synnyttäneet ystävät vakuuttivat, että sen vaan sitten TIETÄÄ. Noh, siihen luotetaan.

Sunnuntai-iltana käytiin kävelyllä ja saunottiin. Mieli alkoi olla vähän parempi. Maanantaiaamuna oli ylimääräinen neuvola-aika, ja koska proteiinit oli jälleen koholla, sain lähetteen äitiyspoliklinikalle tarkempaan tsekkiin. Sieltä soitettiinkin jo muutaman tunnin päästä ja annettiin aika lasketulle päivälle. Samalla voitaisiin tarkistaa tilanne ja miettiä, pitäisikö synnytystä jo käynnistellä. En ollut ajatuksesta kovinkaan mielissäni, koska toivoisin että synnytys saisi alkaa ja edetä omaa tahtiaan. Toivoin siis hartaasti, että lähtö tulee ennen kuin käynnistykseen päädytään.

Neuvolan jälkeen otin pitkät päiväunet, syötiin ja lähdettiin kävelylle. Viittä vaille kuusi illalla tuli ensimmäinen supistus. Siis ihan ihka ensimmäinen kunnollinen, selvästi tunnistettava, aaltomainen supistus. Kivuton, mutta sellainen, jolla on selvä alku, huipennus ja loppu. Kuuden minuutin päästä tuli seuraava. Aloin kellottaa. Illalla ja yöllä kivuttomia supistuksia tuli kaiken kaikkiaan 30: välit vaihtelivat neljästä minuutista melkein tuntiin. Yöllä viimeinen supistus tuli vartin yli kolme. Sitten nukahdin.

Aamulla heräsin ensimmäiseen menkkakipumaiseen supistukseen vähän ennen kymmentä, ja seuraavan kahden tunnin aikana epäsäännöllisiä, kipeitä supistuksia oli tullut yhdeksän. Puolilta päivin supistukset alkoivat tulla säännöllisesti alle 10 minuutin välein. Kahdentoista tunnin kuluttua, juuri ennen kuin vuorokausi vaihtui laskettuun päivään, kirjauduimme sisään synnytyspäivystykseen. 

Nyt kainalossani tuhisee pieni ihminen. Elämä on ihmeellistä.

RV 39: joko joko joko se kohta syntyy?

Viikko laskettuun aikaan, hui!

39. raskausviikko alkoi vähän.. no, odottavissa tunnelmissa, hehe! Mä yritin olla kärsivällinen. Kovasti koitin. Olotila alkoi kuitenkin olla hetkittäin jo melko tukala, ja löysin itseni googlailemasta synnytystä ennakoivia merkkejä keskustelupalstoilta. (Ai niin, eihän mun pitänyt mennä keskustelupalstoille..) Monilla oli mennyt vatsa sekaisin, jotkut kertoivat nähneensä painajaisia ja toisilla huuliin oli tullut turvotusta kun H-hetki on alkanut olla käsillä. Yksi kertoi, että koko päivän oli tuntunut siltä kuin pissat menis ihan just housuun vaikka vedet meni vasta seuraavana yönä, toinen oli herännyt keskellä yötä syömään, kolmannelle oli iskenyt hillitön siivousvimma. Aloin tarkkailla itseäni pohtien, mahtaako tämä tai tuo tuntemus olla merkki synnytyksen lähestymisestä: keskiviikkona mulla oli maha sekaisin (juu, ei varmaan paketillisella jäätelöä ollut mitään tekemistä asian kanssa), torstaina olin tosi itkuinen ja mua oksetti (johtuisko tukalasta olosta), perjantaina oli ihan tositosi väsynyt (niin no, olin valvonut koko yön) ja hikosin päiväunilla kuin pieni sika (isäntä kylläkin huomautti nostaneensa huushollin lämpötilaa, ja untuvapeitollakin saattoi olla osuutensa). Ja sitä rataa.

En ollenkaan epäile, etteikö odottajilla olisi monenlaisia yksilöllisiä tuntemuksia joista voi huomata kropan valmistautumisen tulevaan koitokseen. Kaikki tämä merkkien kyttääminen ja mahdollisten oireiden tulkitseminen sai mut kuitenkin vaan stressaamaan mahdollista laitokselle lähtöä entistä enemmän, vaikka tiedän, että ihan oikeasti varmoja merkkejä synnytyksen alkamisesta ovat vain lapsivesien meno tai tihentyvät ja kipeämmäksi muuttuvat supistukset – limatulpan irtoaminen saattaa kertoa synnytyksen käynnistyvän piakkoin, mutta sekin saattaa irrota jo päiviä ennen synnytystä. Terveydenhoitaja kertoi, että verenpaine alkaa nousta vähän ennen synnytystä, mutta sitäpä ei taida itse huomata.

Päätinkin aktiivisen odottamisen sijaan pysytellä leppoisalla tuulella, tehdä mukavia asioita ja ajatella, että ihan kaikki normaalit ja poikkeukselliset ruumiintoiminnot, olotilat ja tuntemukset on varmoja merkkejä siitä, että synnytys lähenee – tulevaisuuden tapahtumat kun ei yleensä loittone, vaan aika kulkee ihan vääjäämättä eteenpäin. Paitsi jos oot Benjamin Button. Tai The Doctor.

Loppuviikko olikin sitten paljon mukavampi ja olo energisempi. Olen tehnyt käsitöitä, katsellut Netflixistä lempparisarjoja, ottanut päiväunia ja lueskellut blogeja. Ukkosen kanssa kävimme ulkona syömässäkin. Neuvolassa todettiin, että vauva on kiinnittynyt ja lähtö voi tulla ihan milloin vaan: viime päivinä supistustuntemukset ovatkin lisääntyneet. Elämme jännittäviä aikoja!

– meiramiina

RV 38: laskettu kuukausi ja viimeisiä vauvahankintoja

Sillä lailla. Juuri kun sain tämän postauksen valmiiksi, onnistuin jotenkin sähläämään ja kadottamaan koko tekstin. Äh. Mitähän mä olinkaan sanomassa?

Nyt on siis täynnä 38 raskausviikkoa, ja "laskettu kuukausi" on alkanut – sain jo kauan aikaa sitten neuvon, ettei kannata odottaa laskettua päivää, vaan ajatella synnytystä tapahtuvaksi milloin vain raskausviikkojen 38-42 välillä. Tähän olen pyrkinyt, mutta pakko kai se on myöntää, että silti olen ajatellut vauvan syntyvän VIIMEISTÄÄN laskettuna päivänä. Nyt yritän asennoitua siihen, että synnytykseen saattaa vierähtää vielä neljä viikkoa.

Mennyt raskausviikko alkoi vähän ankeissa tunnelmissa. Mieliala oli melko surkea aina, jos jouduin olemaan kotona yksin, ja Ukkosen menot tuntuivat ihan ylivoimaisen epäreiluilta – vaikka järjellä ajateltuna totta kai ymmärrän, ettei mulla ole täällä mitään hätää eikä mies voi olla koko aikaa mun kanssa. Onneksi Ukkoseni on ymmärtäväistä sorttia, ja hän järjesti menojaan niin, että pystyy olemaan enemmän kotosalla. Olemme puuhalleet yhdessä keskeneräisiä projekteja valmiiksi ja ihan vaan hengailleet. Ai että on tehnyt hyvää.

Sain tehtyä myös vihoviimeiset vauvahankinnat. Olen etsinyt käytettyä hoitoalustaa kauan ja hartaasti, mutta niitä on liikkunut kirppareilla yllättävän huonosti. Tarjolla olevat on olleet joko liian kaukana, kalliita tai kuosiltaan sellaisia, ettei ne vaan mitenkään istu tämän huushollin tyyliin. Tiedetään, tiedetään, kakkavaippojen vaihtamiseen kelpaa rumempikin alusta eikä se ole edes välttämätön – musta kuitenkin tuntuu, että tulen katselemaan sitä alustaa aika usein lähikuukausina, joten ei kai ole liikaa pyydetty, että se miellyttäisi silmää? Käytetyn tavaran markkinat oli siis koluttu jo niin moneen kertaan tuloksetta, että luovutin ja siirryin verkkokauppoihin. Viimein löysin Jollyroomista mieluisen alustan ja vielä pinnasängyn reunapehmusteenkin samaa kuosia. En malta odottaa, tulispa ne pian!

Fyysinen vointi on ollut kuluneella viikolla ihan ok, vaikkakin liikkuminen on melko kankeaa varsinkin aamuisin. Mulla on varmaankin rannekanavaoireyhtymä, koskapa kädet puutuvat, sormia pistelee ja ranteita särkee: vaiva tuntuu onneksi pysyvän kurissa sormia jumppailemalla ja rannetuella. Alavatsalla ja nivusissa tuntuu päivä päivältä enemmän kaikenlaisia jomotuksia, vihlaisuja ja paineentunnetta, eli kyllä siellä koko ajan tapahtuu edistystä. Neuvolassa todettiinkin vauvan laskeutuneen jo tosi matalalle lantioon, vaikkakaan pää ei ole vielä ainakaan täysin kiinnittynyt. Seuraava neuvola-aika varattiin jo viiden päivän päähän saatesanoilla "nähdään sitten, ellette ole synnyttämässä" – aika hurjaa!

– meiramiina

RV 37: mökötystä, synnytyssairaalan tututustumiskäynti ja muuta valmistautumista

Tänään tuli täyteen 37 raskausviikkoa, eli vauva olisi syntyessään täysiaikainen. Uskomatonta, nyt jo!

Lukuvinkkejä synnytykseen valmistautuvalle.

Alkuviikko meni melko leppoisissa tunnelmissa ja synnytykseen valmistautuessa. Sairaalakassin pakkaamisella tais olla mulle isompi merkitys kuin tajusinkaan. Kun homma oli kesken, en saanut öisin nukuttua juuri ollenkaan: torkuin päivällä muutamia tunteja ja aloin olla jo melkoisen töttöröö. Kun sain kassin pakattua, nukuin useamman yön kuin tukki, jopa kellon ympäri. Viikon jälkimmäinen puolisko onkin sitten ollut hankalampi: olotila on aika väsynyt ja kiukkuinen. Olisi paljon tekemistä mutta mikään ei oikein huvita. Tekis mieli vaan kiukutella. Ja syödä jätskiä.

Kuluneella viikolla oli neuvolan lääkärintarkastus, jossa tsekattiin mahdolliset merkit synnytyksen lähestymisestä. Olihan siellä jonkinlaista kypsymistä tapahtunut, mutta ei vielä niin paljoa, että lähtö olisi lähellä. Kropan valmistautumisen olin huomannut jo itsekin: kohdun supistusharjoitukset tuntuvat lisääntyvän koko ajan, ja alavatsassa on uudenlaisia vihlaisuja jotka ovat äkillisempiä ja tuntuvat alempana kuin vauvan liikkeet. Lääkärin sanoin "siellä kaikki venyy ja paukkuu". Vauvakin taitaa tehdä ahkerasti omaa osaansa: tuntuu kuin hän työntäisi jaloillaan vauhtia mun kyljestä ja kiehnäisi päätään lantionpohjassa. Jos erehdyn menemään oikealle kyljelleni, alkaa armoton venkoilu. Vasen kylkimakuu sen olla pitää.

Kaikki oli siis lääkärintarkastuksessa edelleen ok. Mulla on ollut sikäli helppo raskaus, että verenpaineissa, virtsanäytteissä tai vauvan sykkeessä ei ole kertaakaan ollut mitään poikkeavaa. Hemoglobiini kävi kerran vähän matalalla, mutta en ehtinyt syödä kuin muutaman rautatabletin kun arvot olivatkin jo normaalit. Oikeastaan ainoa huoli on ollut kohonneet verensokerit ja sen myötä pelko vauvan hyvinvoinnista ja kasvamisesta liian suureksi – raskausdiabeteksesta kirjoitinkin jo täällä. Turvotus ja painonnousu on toki olleet jotain ihan järkyttävää, mutta niistäkään ei ole loppujen lopuksi ole ollut vauvalle haittaa, lähinnä mun mielenrauhalle ja liikkumiselle.

Kävimme viime viikolla myös TAYS:ssa tutustumiskäynnillä, ja se oli kyllä älyttömän hyvä kokemus! Kätilö kertoi meille tosi hyvin siitä, mitä sairaalassa tapahtuu – lähtien siitä, mistä ovesta tullaan sisälle, mihin jätetään auto, mitä ilmoittautumisessa ja tulotarkastuksessa tapahtuu ja millainen varustus synnytyshuoneissa on. Hän näytti myös kuvia synnytyspäivystyksestä ja -huoneista. Lopuksi sai jäädä kyselemään mieltä askarruttavia juttuja. Nyt on paljon luottavaisempi olo, kun tietää millaiseen paikkaan on menossa ja mitä siellä suunnilleen tapahtuu.

Mua on jännittänyt ehkä kaikista eniten se, että mua hoitava kätilö on tyly ja mua ei kuunnella tai kunnioiteta – että mun toiveita luonnollisesti etenevästä, aktiivisesta synnytyksestä, ei-välttämättömien toimenpiteiden karsimisesta ja vauvantahtisista ensihetkistä ei oteta vakavasti vaan mua pidetään jonain luomuilevana ituhippinä. Noh, ne pelot lensi kyllä romukoppaan. Kätilö sanoi, että sairaalaympäristöstä huolimatta heidän tavoitteenaan on aina luonnollisesti etenevä synnytys.

Vaikuttaa siltä, että synnytyskulttuuri on mennyt viime vuosina valtavaa vauhtia eteenpäin. 80-luvulla synnyttäneet naiset kertovat, että heidät on kytketty uusiin hienoihin laitteisiin ja käsketty olemaan paikoillaan, etteivät anturit vain liikahtaisi. Sairaalaan mennessä on rutiininomaisesti laitettu piikki pakaraan ja puhkottu kalvot, jotta supistukset on saatu täyteen vauhtiin. Isää ei ole välttämättä päästetty mukaan synnytykseen ollenkaan, ja nuori äiti on saatettu jättää yksin synnyttämään. Syntymän jälkeen vauva on kiireesti pesty ja kapaloitu.

Synnytysvalmennuksien, tutustumiskäynnin ja lukemani perusteella uskallan toivoa, että nykypäivän äiti on aktiivinen toimija, joka saa synnyttää oman kroppansa tahtiin ja omien tuntemustensa mukaan. Nykypäivän isä ei ole spermapankki tai passiivinen sivustakatsoja, vaan äitiä tsemppaava tukihenkilö, joka toteuttaa osallistuvan ja tasaveroisen vanhemman roolia jo odotusaikana. Vauvankin tarpeet ymmärretään eri tavalla kuin ennen: pesemisen ja pukemisen sijaan hänelle pyritään tarjoamaan ihokontaktissa ja lapsentahtisessa ensi-imetyksessä varhaisin mahdollinen vuorovaikutus, turvallisuudentunne, läheisyys ja huolenpito – eriteklönteistä välittämättä.

"- - niin muuttuu mailma, Eskoni." (Aleksis Kivi: Nummisuutarit)

– meiramiina

Sokerirasitus ja raskausdiabetes – turhaa huolta ja hammastenkiristystä?

Minut ohjattiin neuvolasta sokerirasituskokeeseen raskausviikkojen 24–28 tienoilla. Glukoosikoe tehdään nykyään lähes jokaiselle odottajalle joten ajattelin sen olevan ihan vaan rutiinikäynti. Ennen kokeita paastotaan 10-12 tuntia. Verinäytteen ottamisen jälkeen juodaan kaksi mukillista sokerilitkua (joka ei muuten maistunut ollenkaan niin pahalle kuin parikymmentä vuotta sitten), istuskellaan tunti, otetaan toinen verinäyte, istuskellaan toinen tunti ja otetaan kolmas verinäyte. Siinäpä se. Varauduin odotteluun parilla kirjalla ja virkkuutyöllä, mutta kaksi tuntia vierähtikin yllättävän nopeasti.

Lähdin tyytyväisenä kotiin syömään massiivisen herkkuaamupalan ja unohdin koko kokeen – kunnes koitti seuraava neuvola-aika ja terveydenhoitaja ilmoitti että minulla on raskausdiabetes. Kuvittele tähän voimasana.

Harmitusta nieleskellen kuuntelin ohjeita terveellisestä ruokavaliosta ja sokeriarvojen mittaamiseen tarkoitetun laitteen käytöstä. Illalla luin saamaani raskausdiabetesvihkosta ja podin huonoa omaatuntoa jokaisesta raskausaikana syödystä suklaapatukasta. Ukkoseni vakuutteli, että ruokavalioni on ihan terveellinen ja että kaikki menee taatusti hyvin. Seuraavana yönä valvoin kuitenkin kolmeen, syyttelin itseäni huonoista elintavoista ja näin sieluni silmin miten viisikiloinen vauvani kuolee synnytykseen. Voi hyvää päivää.

Sain siis neuvolasta mukaani laitteen, jolla mittasin sokeriarvojani neljä kertaa päivässä. Päätin samalla ryhtyä pitämään ruokapäiväkirjaa. Viikon seurannan aikana koholla oli kaksi arvoa, joista toinen vaikutti johtuvan huonosta ateriavalinnasta ja toinen keskellä yötä syödystä välipalasta, joka vääristi "paastoarvon". Muuten arvot olivat normaalit. Mittaamista jatkettiin kuitenkin varalta toinenkin viikko. Jälleen muutama arvo oli koholla. Näihinkin poikkeamiin luulisin löytäneeni syyn syömisistäni. Ilmeisesti on kuitenkin käytäntönä, että tässä vaiheessa neuvolasta kirjoitetaan lähete äitiyspoliklinikalle. Odotin kauhulla mahdollisia ylimääräisiä tutkimuksia ja kenties käskyä aloittaa insuliinihoito. Lähete tuli kuitenkin bumerangina takaisin: satunnaisten kohonneiden arvojen vuoksi tarvetta jatkotutkimuksille ei ole, vaan ruokavalio-ohjaus ja omaseuranta riittää. Sen jälkeen olen mittaillut sokereita kahtena päivänä viikossa, ja arvot ovat olleet pääosin normaalit.

Diagnoosi säikäytti kuitenkin siinä määrin, että pelkäsin vauvan kasvavan liian suureksi: raskausdiabetes kun voi aiheuttaa makrosomiaa eli sikiön suurikokoisuutta, joka voi altistaa ongelmille synnytyksessä. Otin huoleni neuvolassa puheeksi, ja sain heti seuraavalle viikolle ylimääräisen ultra-ajan vauvan koon arviointia varten. Ja huraa, vauva on ihan normaalikokoinen! Viimeisimmällä neuvolakäynnillä sain luvan lopettaa sokeriarvojen mittaamisen, ja edelleenkään ei ole syytä epäillä, että vauva olisi normaalia suurempi. Vaikuttaa siis siltä, että koko episodista selvittiin säikähdyksellä.

Ymmärrän, että raskausdiabetes voi aiheuttaa ongelmia niin synnytykseen kuin myöhempään elämään, ja olen toki kiitollinen, että tätäkin asiaa seurataan neuvolassa tarkasti. Kritisoin kuitenkin sitä, että odottajalle isketään yhden poikkeavan arvon perusteella diabetesdiagnoosi ja lisätään huolta jo ennestään mullistavassa elämäntilanteessa, jossa turhaa stressiä pitäisi nimenomaan välttää. Valitettavasti en koe saaneeni riittävää neuvontaa – tai kenties vuorovaikutus ei neuvolassa vaan toiminut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Yritin kyllä kysyä, mitä kohonneet arvot tarkalleen ottaen tarkoittavat ja mistä ne johtuvat, mutta vastaus oli niin ympäripyöreä että päätin mieluummin tutkia asiaa itse. Olisin tarvinnut myös enemmän ohjausta ruokavalion muuttamiseen. Sain kyllä mukaani opasvihkosen, mutta koska söin jo valmiiksi melko terveellisesti, minun oli vaikea löytää syömisistäni korjattavaa. Siispä jätin syömättä sellaisia ruokia, jotka eivät vaikuttaneet verensokeriin ja toisaalta en tiennyt, että vaikkapa mandariini nostaa arvoja. Tilanne onneksi muuttui, kun meidän terveydenhoitaja vaihtui: nyt koholla olevien arvojen syitä on mietitty yhdessä ja olen saanut konkreettisia neuvoja oikeanlaisen leipäpaketin löytämiseen kaupan hyllyltä – ja siunauksen satunnaiselle herkuttelulle ilman huonoa omatuntoa.

Jos siis luet tätä saatuasi raskausdiabetesdiagnoosin, niin ethän ihan vielä panikoi. Voi nimittäin olla, että tilanne korjaantuu hyvinkin pienillä muutoksilla ruokavaliossa ja ateriarytmissä – eikä diagnoosi automaattisesti tarkoita lisätutkimuksia, insuliinihoitoa, valtaisaa vauvaa ja vaikeaa synnytystä. Joskus kaikki saattaakin mennä ihan hyvin.

– meiramiina

Lisätietoa:
Duodecim Terveyskirjasto: Raskausdiabetes
Diabetesliitto: Raskausdiabetes
Terveyskylän Naistalo: Raskausdiabetes

RV 36: sairaalakassin pakkausta ja alitajuinen viivytystaistelu

Tänään tuli täyteen 36 raskausviikkoa. Olen ollut koko viikon jumissa. Kerään tavaroita ja pakkaan ne kassiin, kirjoitan listoja jo pakatuista ja vielä ostoslistalla olevista, puran jo pakkaamani tavarat ja järjestän ne uudestaan, teen listoihin lisäyksiä, pakkaan kassin vain purkaakseni sen taas, yliviivaan tavaroita listalta, järjestelen kamoja pinoihin ja pakkaan vielä kerran. Aaaaargh. Epäilen, että vaiva on henkistä laatua.

Aloitin synnytyskamojen pakkailun pikkuhiljaa, kun täynnä oli 34 viikkoa (koska Terveyskirjaston mukaan synnytystä ei yritetä noilla viikoilla enää estää, eli vauva on riittävän kypsä syntymään). Ajattelin, että jos vauva päättää tulla arvioitua aikaisemmin, olen valmis lähtemään – kunhan saan sairaalakassin pakattua. Minä todella kuvittelin olevani valmis, mutta enpä taida ollakaan. Luulen, etten ole saanut kamoja kasaan, koska yritän alitajuisesti viivyttää laitokselle lähtöä.  Ihan kuin sitä vauvaa kiinnostaisi, että onko mulla hammasharja ja puhtaat kalsarit mukana.

Viikonloppuna tajuntaani iski, että laskettuun aikaan on oikeasti enää kuukausi. KUUKAUSI. Viikon päästä vauva lasketaan täysiaikaiseksi. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Lähtö voi tulla tänään, tai huomenna. Olenko sittenkään valmistautunut tarpeeksi? Entä jos emme ehdikään synnytyssairaalaan tutustumiskäynnille? Turvakaukalon telakkakin on kiinnittämättä, ja hoitopöydän alusta ostamatta. Synnytystoivelistakin on vielä keskeneräinen, puhumattakaan kellarin sähkötöistä.

Niin. Lähtö voi tulla ensi yönä. Tai sitten lyllerrän puolentoista kuukauden päästä siivousrätti kourassa, ähellän löylyissä ja vonkaan Ukkoselta sääliseksiä. (Tiedättehän, kolmen S:n kotikonstit. Neljäs on kuulemma siideri.)

Mitä synnytykseen mukaan – sairaalakassin sisältö

Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Nyt pakataan se sairaalakassi vaikka hermo menis. Ja mitäs sinne pitikään laittaa? Meille on jostain (olettaisin että neuvolasta) ilmaantunut jo kolme TAYS:n "Ota mukaan" -listaa, jokainen vähän erilainen. Lisäksi olen lukenut ainakin miljoona (no okei, kymmenen) blogikirjoitusta ja yrittänyt miettiä, mitä saattaisin laitoksella kaivata. Yhteen ynnättynä lista näyttää tältä (sairaalan ohjeet vahvennetulla fontilla):

• Neuvolakortti. Meillä on käytössä sähköinen versio: kirjoitin sähköisen palvelun tunnukset puhelimeeni, jos niitä sattuu tarvitsemaan ja mulle iskisi salasanamuistinmenetys.
• Kolikoita välipala-automaattia ja pysäköintiä varten. Jotenkin ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, että lähteissä kaivellaan taskunpohjia tai huomataan vasta parkkiksella ettei meillä ole parkkirahaa. Välttääkseni ylimääräisen stressin kippasin siis kaikki kolikkopurkin 20-senttisiä suuremmat kolikot valmiiksi pussiin. 
• Kamera. Lähtiessä pitää muistaa vielä tarkistaa, että laturi on mukana ja kuvat siirretty muistikortilta koneelle. 
• Musiikkia. Läjäsin hyvin sekalaisen setin musiikkia – mitä ihmettä ihmisen tekee mieli kuunnella synnyttäessään? Jazzia avautumisvaiheeseen ja punkkia ponnistusvaiheeseen? Ehkäpä annan Ukkosen yllättää. Täytyy hakea vielä autosta pitää kaikkein mieluisimmat levyt.
• Mahdolliset lääkkeet.
• Eväitä ainakin tukihenkilölle. Päätin haluta mukaan ainakin oman vesipulloni, mehua, mehukeittoa, välipalakeksejä ja pähkinöitä. Bongasin mehuhyllyllä myös palautumisjuomaa ja voisihan sitäkin testata. Nämä pakkasin jo kassiin, ne säilyy toukokuulle ja sinne asti en kyllä synnytystä odottele. Mukaan tarttui myös ruissipsejä. Kurkkupastilleja pitää olla aina mukana. Kun lähtö tulee, voisi kassiin lisätä vielä jugurtteja, hedelmiä ja suklaata sekä Ukkoselle energiajuomaa ynnä haluamiaan tukevampia eväitä, vaikka voileivät. Suklaata ei kannata vielä ostaa, jostain syystä sillä on taipumusta säilyä meillä huonosti..?
• Omat helposti puhdistettavat sisäkengät (myös) tukihenkilölle. Yhdessä TAYS:n lapussa sanotaan että molemmille, muissa puhutaan vain tukihenkilön sisäkengistä – päätin hommata varalta itsellenikin sisätossut. Onhan se mukavampaa köpötellä oman maun mukaisissa töppösissä, etenkin jos villasukat tuntuu liukkailta sairaalan lattioilla. Ja kaupasta löytyikin niin päheet tiimikengät etten kestä!

Meidän tiimi synnyttää samis-Sauleissa! Mua alkoi kaupassa niin hirveesti naurattaa ajatus meistä synnärillä samanlaisissa tossuissa, että ne oli ihan pakko hankkia. Mukana myös kolikot, kamera ja CD-levyjä sekä vesipullo, monenlaisia mehuja, vadelma- ja mustikkasoppaa sekä naposteltavaa. Nopeasti pilaantuvat (tai ennenaikaisesti katoavat) eväät napataan mukaan vasta lähtiessä.

• Hygieniatarvikkeet. Pakkasin normaalistikin reissussa mukana kulkevat kamat eli hammasharjan ja -tahnan, saippuan jolla voin pestä niin nassun kuin tukankin, dödön, kasvovoiteen, huulirasvan, hiusharjan, pompuloita ja meikkipussin. Lisäksi otan mukaan siteitä ja lanoliinivoidetta (näitä on monet äidit suositelleet pakkaamaan matkaan, jälkivuotoa ja imetyksestä kipeytyviä rintoja ajatellen).

Beauty Boxin sisältö lähtövalmiina: perussetti + lanoliinivoide ja siteet.

• Sopivat liivit, liivinsuojukset ja alusvaatteet. Olen käyttänyt pehmoisia imetysliivejä jo useamman viikon, kun tavalliset alkoi ahdistaa. Pakkasin mukaan parit erilaiset liivit, josko niistä edes toiset olisi sopivat myös maidon noustua. Kestoliivinsuojia mulla oli jemmassa aika monet jo ennestään, ja löysin meidän lähikaupasta niitä kohtuuhintaan vielä lisää - määrää on kyllä hankala arvioida mutta otetaan nyt reilusti ettei ainakaan heti lopu puhtaat kesken. Kertsejä vissiin löytyy sairaalastakin. 
• Voit halutessasi käyttää omia vaatteita (väljät ja joustavat paidat myös tukihenkilöllä helpottavat ihokontaktia). Ajattelin, että omissa vaatteissa olisi mukavampi olla eikä tuntuisi niin "potilaalta". Siksipä pakkasin mukaan legginsit ja mukavan väljän tunikan (niin pitkän että kärsii pyllistellä housuittakin), sukat, neuletakin ja villasukat sekä oman kylpytakkini. Mukana on myös varavaatekerta mikäli ekat sattuu sotkeentumaan – tai sitten voin napata kassista puhtaat kamppeet päälle synnytyksen ja suihkussa käynnin jälkeen.

Vaatteet synnytykseen ja sen jälkeiseen elämään: legginsit, tunikat, villasukat, neuletakki ja alusvaatteet + kestoliivinsuojat. Featuring pyykkipussi.

• Vauvan kotiinlähtötavarat: vaippa, jos käytät kestovaippoja; paita, potkuhousut, kangasmyssy; villanuttu ja -housut kylmänä vuodenaikana; villamyssy; makuupussi tai haalari; turvaistuin. Vauvan tavarat nostamme autoon jo kotoa lähtiessä, ne haetaan sieltä sitten kun niitä tarvitaan. Valitsin mahdollisimman pehmoisen kietaisubodyn ja puolipotkarit (varalta kaksin kappalein) sekä äitiyspakkauksen sukat ja tumput. Äitini neuloi vauvalle aivan ihanan villakerraston, johon kuuluu pipo, villasukat ja lapaset: ne lähtee ilman muuta mukaan! Mukana on myös kirpparilta löydetty silkkivillainen kypärälakki sekä vauvan toisen mummin lahjaksi antama supersöpö nallelakki. <3 Laitoin kovan pakkasen varalta mukaan myös äitiyspakkauksen toppatumput, vaikka ne näyttää kyllä aika valtavilta.. Mukana on myös pehmoinen fleecehaalari ja lämpöpussi kaukaloon. Katsotaan näistä sitten kelin mukaan sopiva kombo. Pakkasin mukaan myös muutamia harsoja, vaippoja ja villahousuja, mikäli tekee mieli kokeilla kestovaippailua jo sairaalassa. Jos tuntuu työläältä niin voidaan kyllä ihan hyvin käyttää sairaalan kertsejäkin, mutta onpahan autossa varalta mukana.

Vauvan kotiinlähtövaatteet, turvakaukalo ja lämpöpussi sekä kestovaippakassi.

Äitiyspakkauksen raitabody ja lahjaksi saatu Lupilun luomubody. Vihreät puolipotkarit on kirppislöytö – olen tuohon väriin aivan rakastunut! Harmaat puolipotkarit sain muistaakseni serkultani valtaisan vauvanvaatekasan mukana.

Yllä on siis lueteltuna sairaalan ohjeistamat kamat. Niiden lisäksi pakkasin kassiin vielä TAYS:n "ajatuksiani synnytyksestä" -lomakkeen eli synnytystoivelistan sekä synnytysvalmennuksesta  saadun vihkosen:  siitä löytyy mm. piirrokset akupisteistä ja synnytysasennoista sekä eri kivunlievitysten hyödyt ja riskit – eipähän tarvii laitoksella ulkoa muistella. 

Synnytyskamppeiden lisäksi pakkasin erilliseen kassiin vielä vaatteita sekä minulle että vauvalle kolmen vuorokauden tarpeisiin – toivon, että pääsisimme potilashotelliin ja siellä ollaan omissa vaatteissa, toki vauva saa olla pääosin vaippasillaan ihokontaktissa. Mukaan lähtee myös trikoinen kantoliina sekä kirja (sisko vinkkasi, että aika voi käydä pitkäksi jos vauva nukkuu paljon eikä itseä ollenkaan väsytä).

Valikoin vauvalle mukaan kaikista pehmeimmät vaatteet mitä kaapista löytyy. Nämä näyttäisi olevan myös vähän eri kokoisia ja mallisia, mikä on varmaan aivan hyvä juttu – yhtään kun ei voi vielä tietää että minkä mallinen ja kokoinen vauveli sieltä tupsahtaa!

Fisupotkarit on tuorein löytöni. Huomasin vasta kuvatessani että molemmat haalarit, potkarit ja housut on kaikki Pikkuset-merkkisiä.  Toinen body on äitiyspakkauksen Tutta ja toinen lahjaksi saatu luomupuuvillainen Lupilu. Pöllölakin Ukkonen toi tuliaisiksi vauvalle syksyiseltä ulkomaanmatkaltaan. <3

Nyt on pakattuna kaikki muu paitsi loput eväät, puhelimien laturit sekä Ukkosen vaihtovaatteet ja komeudenhoitovälineet. Rentoutumiseen ja kivunlievitykseen aion vielä varautua kauratyynyllä ja vartalovoiteella (aion kinuta jalkahierontaa). Pohdinnassa on myös TENS-laitteen hankinta tai vuokraus: laitteita on synnärilläkin, mutta olen ymmärtänyt, että sen käyttö kannattaisi aloittaa jo kotona mahdollisimman aikaisin. 

En keksi enää enempää – puuttuukohan tästä jotain oleellista? Olenko mä nyt valmis? Joko mennään? Ai ei vielä? No odotellaan nyt sitten vielä vähän. Kertokaa kun saa lähteä.

Huh. On siinä vaan melkoinen määrä tavaraa! Onkohan synnärillä matkatavaroiden painorajoitus niin kuin lentoyhtiöillä? En ehkä pääse lähtöselvitystä pidemmälle.

- meiramiina

RV 35: synnytykseen valmistautumista

Wuhuu! Taas ollaan viikkoa lähempänä laskettua aikaa, ja vauva on ilmeisesti alkanut laskeutua lähtökuoppiinsa. Jossain vaiheessa olin vähän huolissani, että ollaanko sieltä tulossa maailmaan pää vai pylly edellä, mutta neuvolassa varmistui, että kyllä siellä ihan oikein päin ollaan. Nyt asennon jo tunteekin ihan selvästi – pikkutyyppi muljuaa jaloillaan vähän väliä kylkeeni ja tunkee selvästi päätään lantionpohjaan. Varmaankin vauvan laskeutumisesta johtuu, etten enää hengästy niin helposti ja närästyskin on hellittänyt. Oikeastaan ainoa hankaluus on nurinkurinen päivärytmi – mutta siihen mulla on kyllä taipumusta ilman raskauttakin.

Neuvolassa selvisi, että supistuksia on enemmän kuin luulin. Terveydenhoitaja alkoi kokeilla vauvan asentoa vatsan päältä, mutta sanoikin odottavansa hetken että supistus menee ohi. "Ai, supistaako mua?" Toisinaan supistelut on sen verran tuimia että on pakko hidastaa tahtia, mutta ehkäpä näihin lievempiin on jo niin tottunut ettei niitä edes huomaa.

Viikko on siis ollut ihan kiva ja leppoisa. Yritän käydä joka ilta edes lyhyellä kävelyllä vaikka laiskottaa ja meno on hidasta taaperrusta. Päivät ovat menneet lepäillessä ja vauvan tuloon valmistautuessa. Kirjoittelin listaa sairaalakassiin pakattavista kamoista ja pakkailinkin jo vähän. Myös se vaipanvaihtopaikka ja vauvatavaroiden säilytys on kovasti työn alla. Vielä pitäisi ehtiä tutustumiskäynnille synnytyssairaalaan ennen kuin vauva tulee. Ja kirjata ylös synnytystoiveet.

Synnytystä tulee mietittyä vähän väliä enkä taida kotona juuri muusta puhuakaan. Mulle on tärkeää valmistautua uusiin tilanteisiin etukäteen ja tykkään muutenkin perehtyä uusiin asioihin – niin myös synnytykseen. Mulle ei todellakaan sovi se yleinen "ei synnytykseen voi valmistautua, sen kun menet sairaalaan ja annat ammattilaisten hoitaa" -neuvo. Haluan ymmärtää, mitä siellä tapahtuu ja mitä voin itse tehdä jotta kokemus olisi mahdollisimman.. no, ei nyt kivuton mutta edes jollain lailla mukava. Tai edes siedettävä.

Synnytyksen faktat käytiin toki läpi neuvolan tarjoamassa valmennuksessa, mutta kaipasin vielä lisää tietoa ja käytännön neuvoja. Mua on kuitenkin varoitettu, että jotkut äidit tykkää kerskailla kärsimyksillään (vrt. miesten inttitarinat). Siksi päätin jo alkuraskaudessa, että keskustelupalstoja en lue ollenkaan, ja olen livenäkin aika suorasanaisesti kieltäytynyt kuulemasta kauhutarinoita muiden synnytyksistä. Sen sijaan aloin lueskella kirjoja ja nettilähteitä aktiivisesta synnytyksestä, erilaisista kivunlievityksistä ja rentoutumisesta. Ja voi veljet, miten paljon olen oppinut uutta!

Olen kyllä tiennyt, ettei leffojen synnytyskuvaukset ihan vastaa todellisuutta. Tiedättehän, se kliseinen kohtaus jossa 1) lapsivedet menee, 2) ajetaan sairaalaan tuhatta ja sataa, 3) anellaan epiduraalia ja raivotaan miehelle, 4) puuskutetaan, läähätetään, punnataan ja ponnistetaan lääkärin karjuessa ohjeita haarojen välissä ja 5) saadaan vauva ulos, itketään onnesta ja 6) katsotaan miten vauva kärrätään muiden vastasyntyneiden joukkoon jotta äiti saa levätä. On ollut mukava huomata, että nainen voi olla muutakin kuin piuhojen keskellä sairaalasängyssä karjuva synnytyskone. Synnytys voi olla myös lempeä ja rauhallinen, ja monilla naisilla on suorastaan voimaannuttavia synnytyskokemuksia. Toivoisin omani menevän niin, että luonto hoitaa, mutta kivunlievitys on keksitty ja ammattitaitoinen kätilö neuvoo. Ja jos jokin menee vikaan, lääketieteellinen apu on lähellä.

Päätimme osallistua myös yksityisen kätilön pitämälle synnytysvalmennuskurssille – suosittelen lämpimästi! Alkutöikseen kätilö totesi, että synnytystä ei voi suunnitella, mutta siihen voi valmistautua. Halleluja, tätähän mä just meinasin! Kurssilla käytiin läpi synnytyksen luonnollista kulkua ja sen etenemiseen vaikuttavia tekijöitä (kuten tukihenkilön ja turvallisen ympäristön merkitystä oksitosiinihormonin tuotantoon), puhuttiin erilaisista kivunlievitysmenetelmistä, kokeiltiin ponnistusasentoja ja harjoiteltiin hengittämistä. Erityisesti jäi mieleen havainnollinen esitys siitä, miten vauva liikkuu synnytyskanavassa ja millaisten mutkien ja pyörähdysten kautta hän tekee tietään ulkomaailmaan. Aloin ymmärtää, miten suuri koetus syntymä on myös vauvalle, ja kuinka paljon hän tarvitsee turvaa ja syliä elämänsä alkutaipaleella. Raukkaparka. Saimmekin neuvon suojata vauvaa liiallisilta ärsykkeiltä ja pitää lähellä. Musta tulee varmaan sellainen äiti, joka säälii syntymähetkellä traumatisoitunutta lastaan eikä päästä sylistään ennen eskari-ikää.. Koettakaa kestää.

Kurssin jälkeen mulla oli luottavainen ja vahva olo. Minä tiedän miten synnytyksen vaiheet seuraavat toisiaan. Osaan kuunnella oman kehoni viestejä ja saan toimia niiden mukaan. Minun kroppani, vauvani ja Ukkoseni tietävät mitä tehdä.
We can do it!

- meiramiina

Lisätietoa:
Vauvantai – synnytysvalmennusta ja kätilöpalveluja
Aktiivinen synnytys ry:n tietopaketti

RV 34: pinna kireällä

34 raskausviikkoa täynnä. Mun maha on VAL-TA-VA. Ja sitä pitäisi kasvatella vielä kuukauden verran. Kuinka suureksi voi ihmisen maha kasvaa?

Vointi on ihan hyvä vaikka olenkin ollut vähän flunssainen jo useamman viikon. Kolotuksia ei ole edes sen vertaa kuin viikko sitten, mutta huomaan pinnani lyhentyneen. Vähän väliä ärsyttää, mikä milloinkin. Tänä aamuna heitin aamupalamarjani pitkin lattioita ja meinasin alkaa vollottaa. Totesin kuitenkin, että ihan rehellinen vitutus on tähän väliin tarkoituksenmukaisempi tunnetila kuin itsesääli.

Vauvan liikkeet alkavat olla aika mojovia, mikä on tietysti hyvä juttu. Nukahtamisen se tekee kuitenkin melko hankalaksi, ja päivärytmini heittää häränpyllyä. Katselen yöt sarjoja Netflixistä ja roikun netissä, nukahdan joskus aamuyöstä ja herään kun alkaa jo hämärtää. Ei hyvä. Enkä saa mitään aikaiseksi. Piti pakkailla sairaalakassi valmiiksi, edistää muutamaa remppaprojektia, rakennella vaipanvaihtopiste ja suunnitella vauvankamojen säilytyssysteemi, ulkoilla raikkaassa talvisäässä ynnä muuta tervehenkistä. Paskanmarjat. Mutta on täällä jotain edistystäkin tapahtunut: meillä on vaunut, huraa! Yritän saada niistä juttua aikaseksi viimeistään viikonloppuna.

Kaiken kaikkiaan mennyt viikko on siis ollut jokseenkin... no, plääh. Mieltäni piristi kuitenkin suuresti, kun kävimme tänään vanhojen hyvien ystävien kanssa syömässä. Teki kauheen hyvää keskittyä välillä johonkin muuhun kuin omaan napaan (hehe). Syöminkien jälkeen sainkin jonkin ihme energiapiikin, ja touhuilin innoissani sitä-sun-tätä. Toivotaan, että tuleva viikko menee näissä leppoisimmissa tunnelmissa.

- meiramiina

RV 33: valas äitiyslomalla omakuvakuplassa

Tänään tuli täyteen 33 raskausviikkoa. En voi uskoa, että olemme jo tässä vaiheessa. Vastahan minä itkin väsymystä, kuvotusta ja pelkoa siitä että jokin menee vikaan. Tuskailin, ettei tämä lopu ikinä enkä taatusti selviä tästä raskaudesta järjissäni, koska kaikki on niin KAMALAA. Ja nyt ollaan jo loppusuoralla ja vointi on oikeastaan ollut jo pitempään aika hyvä.

Jäin äitiyslomalle 50 arkipäivää ennen laskettua aikaa eli 31. raskausviikolla, mikä on herättänyt  monissa ihmetystä. Joko mahani on niin iso että ihmiset hämmentyvät kun laskettuun aikaan onkin vielä kaksi kuukautta, tai sitten varhennetulle äitiysvapaalle jääminen on tosi harvinaista. Itselleni äitiyslomalle jääminen mahdollisimman aikaisin oli täysin oikea päätös. Vaikka vointini on vieläkin suhteellisen hyvä, alkoi liikkuminen olla jo melko työlästä enkä oikein jaksanut enää tehdä töitäni niin hyvin kuin haluaisin. Lisäksi työmatka pimeässä ja kurjassa säässä alkoi ottaa voimille ja lantionpohjassa tuntui ikävää painetta aina työmatkan jälkeen. Vähäinenkin kiire tai stressi sai supistelun alkamaan, ja vaikka harjoitussupistukset ovatkin normaaleja, minulla ne liittyivät niin selvästi ylimääräiseen kuormitukseen että katsoin parhaaksi hellittää tahtia aina kun mahdollista. Äitiyslomalle jäätyäni supistelu onkin loppunut lähes kokonaan.

Vaikka olen toistaiseksi säästynyt esimerkiksi liitoskivuilta (*koputan puuta), ovat kaikenlaiset pikkuvaivat alkaneet lisääntyä: hengästyn tosi helposti ja rintakehän alla on hetkittäin epämiellyttävä tunne, kuin luu painaisi keuhkoon. Alaselässä tuntuu usein särkyä ja liikkeelle lähteminen on välillä tosi kankeaa. Nukkuminen on pätkittäistä ja asennon löytäminen hankalaa. Jalkojen turvotusta on edelleen, ja ateriat täytyy muistaa pitää pieninä ettei ala närästää tai ruoka nouse ylös. Mutta hei, täähän on melko pientä vielä, että hyvin täällä menee!

Henkiselläkin puolella menee mielestäni melko hyvin. Itse en ole huomannut juurikaan edes mielialanvaihteluita, vaikkakin Ukkonen muisteli että olen silloin tällöin itkeskellyt tietämättä itsekään syytä. Pääosin olen siis ollut ihan hyväntuulinen.

Uutta uhkeampaa olemustani (lue: turvotusta ja ei-niin-sulavaa liikkumista) koskevista kommenteista olen kuitenkin pahoittanut mieleni - ja mielestäni ihan syystä.

Ensinnäkin: kukaan ei halua kuulla olevansa turvoksissa vaikka tietääkin sen olevan totta. Etenkään silloin, kun raskaus on vasta alussa, olo kehno ja oma muuttuva kroppa tuntuu vieraalta. Välillä tuntui, että muuta maailmaa kiinnosti tulevan äidin turvotus ja painonnousu enemmän kuin vauvan kasvu ja kehitys. Kun itsellä on huoli vauvan hyvinvoinnista ja pelko keskenmenosta, tuntuvat kertyneet grammat melkoisen toisarvoiselta puheenaiheelta.

Eniten kuitenkin tympäisee se, että tahaton ja usein ihan hyvääkin tarkoittava kommentointi riistää minulta (kenties raskaushormonien kyllästämän) omakuvani. Kun katson itseäni peilistä, en nimittäin näe vaappuen kävelevää, kaksoisleukaista, 15 kiloa lihonutta hyljettä jonka jalat ovat niin turvoksissa ettei nilkkoja erota pohkeista. Ehei! Näen upean ja seksikkään naisen, jonka kroppa tekee ihmeellistä työtä kasvattaessaan uutta elämää. Se, että olemustani kommentoidaan ei-niin-mairittelevasti, on vain ikävä muistutus siitä, ettei muu maailma näe minua yhtä lempein ja rakastavin silmin kuin minä itse ja Ukkonen.

Mutta olen minä saanut ihania ja hyvää mieltä tuoviakin kommentteja. Eräs ystävä totesi, että minussa on nyt se raskaana olevan naisen hehku. Toinen tuumasi, että iso mahani on ihana. Kolmas kehui uusia äitiysvaatteitani kivoiksi. Näillä kommenteilla olen päässyt takaisin omakuvakuplaani. Ja kaikista tärkeintä on tietysti se, että Ukkonen muistaa päivittäin kertoa, että näytän hyvältä. Fiksu mies. Vaaleanpunaiset lasit nenällä on helppoa olla hyvällä tuulella.

Kehukaa ihmiset toisianne. Se tuntuu mukavalta.

Synnytystä ja vauva-arkea odottelen levollisin mielin, vaikka hetkittäin toki mietityttää että miten omat voimavarani riittävät tai miten sopeudun uuteen elämään, jossa joku muu määrää elämän tahdin. Pääosin kuitenkin tuntuu siltä, että olen valmis kaikkeen siihen mitä tämä uusi pieni ihminen tuo tullessaan. Muutama viikko sitten havahduin siihen, että vauva alkoi tuntua henkilöltä, erilliseltä ihmiseltä. Siihen asti olin ajatellut, että olen raskaana ja meille tulee vauva, mutta yhtäkkiä tajusin ajattelevani, että vauva on jo olemassa, hän ei vain vielä ole syntynyt. Jouluna koin, että vietämme vauvan ensimmäistä joulua, vaikka hän on vielä mahassani. Aika hassua.

- meiramiina

Raskausaika - fiiliksestä toiseen (ja takaisin?)

Raskausaika on ollut aika hassua. Ensin tuli hento aavistus ja varovainen toive. Sitten tuli kaksi viivaa ja epäuskoinen, hölmistynyt olotila. Ensimmäiset kuukaudet toivoin parasta ja pelkäsin pahinta, yritin olla stressaamatta mutta en kuitenkaan uskaltanut vielä iloita. Väsymys iski heti alkuraskaudessa, enkä jaksanut työpäivän jälkeen tehdä mitään muuta kuin nukkua. Aika pian kuvioihin tuli myös jäätävä pahoinvointi joka kesti aamusta iltaan. Olo oli siis kaikinpuolin karmea, eikä aika ei ole koskaan kulunut yhtä hitaasti kuin silloin, kun odotin maagista kahdentoista viikon rajaa. Päivisin yritin jaksaa töissä ja peittää huonoa oloa, iltaisin itkeskelin väsymystä, surkeaa oloa ja huolta.

Yhtäkkiä 12 viikkoa olikin täynnä, pahoinvointi lakkasi kuin seinään ja olo tuntui normaalin energiseltä. Tavalliset vaatteet alkoivat puristaa ja mahan peittely rasittaa, joten hankin mukavia äitiysvaatteita (kyllä, viikolla 12) ja kerroin uutiset töissä. Kasvava vatsa tuntui aluksi oudolta ja sopivien asentojen löytäminen hankalalta, mutta käynnissä oli siitä (ja nilkkojen turvotuksesta) huolimatta ihana vaihe: ruoka maistui, mieli oli valoisa ja onnellisen uutisen sai viimein jakaa muiden kanssa. Uskalsin viimein iloita raskaudesta, tehdä hankintoja ja nauttia uudesta elämänvaiheesta ja kasvavasta vatsasta.

Nyt raskausviikkoja on 27, ja maha kasvaa silmissä. Huomaan, että liikkuminen tuntuu välillä raskaalta ja alaselkää kolottaa hetkittäin.  Töissä on ollut pakko hidastaa reilusti tahtia: tarkoituksena on olla töissä vielä kolme viikkoa, ja vähän jännitän, miten loppuaika sujuu (iisimpi tahti meinaa ottaa luonnolle). Muilta osin odotan tulevaa levollisin ja luottavaisin mielin. Vauvan liikkeet tuntuvat päivittäin, ja kaikki tuntuu olevan juuri niin kuin pitääkin.

Arvelenpa, että toisen kolmanneksen "tämä raskaana oleminenhan onkin oikeastaan aika mukavaa" -fiilis vaihtuu piakkoin "anna mun kaikki kestää" -ahdistukseen, "eikö tämä piina lopu koskaan" -tuskaan ja "kiskokaa se ulos vaikka väkisin" -angstiin. Seuraavaa vaihetta odotellessa,

- meiramiina