Olen herännyt horroksesta. Muutama hyvin nukuttu yö sai mut tajuamaan, miten uupunut olinkaan. Nyt, kahden viikon harjoittelun jälkeen, meillä nukutaan jo melko hyvin. Kirjoitan nyt tuoreeltaan muutamia ajatuksia siitä, mitkä konstit meillä näyttäisi toimineen. Toki vasta aika näyttää, oliko muutos pysyvä.
Lähtötilanteesta voit lukea enemmän täältä. Tiivistettynä: leppoisat yöt loppuivat kuin seinään vauvan ollessa 8 kk. Yöhulinointivaihe on tämän ikäisellä lapsella täysin normaali, mutta se jokaöinen väsytystaistelu ja yökukkuminen alkoi ottaa pahasti voimille. Ongelman ydin tuntui olevan se, että vauva oli puolivahingossa tottunut nukahtamaan ja nukkumaan vain äidin kanssa, ja hänen mielestään äidin siis kuuluu olla öisin näköpiirissä ja kosketusetäisyydellä – mikä alkoi olla liian sitovaa ja uuvuttavaa äidille. Jotain oli siis tehtävä. Unikoulut eivät tuntuneet meidän elämäntyyliin sopivilta, eikä ollut tarpeen vieroittaa vauvaa imetyksestä tai siirtää häntä nukkumaan omaan sänkyynsä/huoneeseensa – ainoastaan parantaa sekä äidin että vauvan unen määrää ja laatua. Kutsun operaatiota koodinimellä:
MEIDÄN VAAPERON LEMPEÄ UNIOPISTO
1: ILTARUTIINIT. Ensimmäinen vaihe oli pidentää ja selkiyttää iltarutiineja. Ne aloitetaan joka ilta suunnilleen samaan aikaan ja ne toistuvat mahdollisimman samanlaisina huolimatta siitä, kuka nukuttaa. Näin vauva on oppinut laskeutumaan univireeseen ja on sopivan raukea, kun on aika nukahtaa. Päivärytmi on vakiintunut, yliväsynyt iltavilli jäänyt pois ja nukahtaminen nopeutunut.
2: VASTUUNJAKO. Ukkonen otti hoitaakseen iltarutiinin ja nukuttamisen, jotta mä saisin levähtää iltaisin ja vauva tottuisi siihen, ettei äiti automaattisesti kuulu nukahtamiskalustoon. Vauva oppi muutamassa illassa jutun juonen ja alkoi nukahtaa melko nopeasti ja helposti isänsä syliin tai kainaloon. Minä kömmin myöhemmin nukkuvan vauvan viereen, ja Ukkonen sai laittaa loppuyöksi tulpat korviin ja ottaa unta palloon.
3: TÄSMÄIMETYS. Imetin nukkuvan vauvan juuri ennen kuin menin itse unille, ja sain nukkua useamman tunnin ennen seuraava syöttöä. Täsmäimetys jäi melko pian pois ohjelmistosta, koska vauva lakkasi kaipaamasta alkuyöstä maitoa, mutta totutteluvaiheessa se oli tosi toimiva juttu.
Näillä kolmella konstilla tilanne koheni huomattavasti, mutta viikkoa myöhemmin loppuyöt olivat edelleen tosi levottomia: imetin vähän väliä, mutta maito ei rauhoittanut lasta entiseen tapaan. Mun uni keskeytyi jatkuvasti, ja aloin olla jo melko zombie. Siksi päätimme, että nukun muutaman kunnollisen yön alakerrassa: kun vauva herää, Ukkonen yrittäisi ensin rauhoitella, mutta toisi vauvan minulle jos vauva hätääntyy tai on nälkäinen. Ja kappas, pikkutyypin havahtumiset vähenivät heti ainakin puoleen. Silloin löysimme vahingossa seuraavan vaiheen:
4: ÄITI ULOS MAKKARISTA. Kun korjasin univajettani nukkumalla muutaman yön olohuoneessa, alkoi pikkutyyppikin yllättäen nukkua paremmmin. Heräsi epäilys, että vauva havahtuu mun öiseen liikehdintään ja/tai koska maito tuoksuu ja sitä tekee mieli vaikka ei oikeastaan ole edes yhtään nälkä. Muutama useamman lapsen äiti kertoi vastaavasta kokemuksesta: muiden lasten kanssa oli aina nukuttu perhepedissä, kunnes sisarussarjan uusi tulokas onkin ollut niin herkkäuninen, ettei samassa huoneessa (saati samassa sängyssä) nukkumisesta ole tullut mitään (eräs äiti kertoi lapsensa "synkronoituneen" äidin uneen niin, että herää äidin kanssa samaan aikaan jopa nukkuessaan eri huoneessa). Päätimme siis testata, mitä tapahtuu, jos minut poistetaan nukkumistilanteista kokonaan. En enää kömmi nukkuvan perheeni viereen, vaan jään alakertaan nukkumaan ja siirryn makuuhuoneeseen vasta aamuyöllä, kun Ukkonen lähtee töihin. Jos vaapero havahtuu yöllä, Ukkonen rauhoittelee. Tarvittaessa vauva kiikutetaan alakertaan maidolle ja palautetaan sitten yläkertaan jatkamaan unia.
Tällä systeemillä on menty nyt viikko. Ja ah, autuutta – me nukutaan taas öisin! Yleensä pikkutyyppi havahtuu ensimmäisen kerran tunnin–kahden päästä nukahtamisestaan, kun olemme Ukkosen kanssa vielä hereillä, mutta nukahtaa kun isä silittää, ottaa syliin tai hyssyttelee. Äidin (tai maidon) tarve öisin on vähentynyt radikaalisti: ekoina öinä mulle tuotiin maidon perään itkevä vauva kaksi-kolme kertaa yössä, muut (monet) havahtumiset hoituivat iskävoimin. Kolmantena yönä vauva halusi maitoa vasta aamuneljältä. Neljäntenä yönä hän nukkui aamukuuteen. Viides yö oli jostain syystä taas tosi levoton, ja maitoa tankattiin useamman kerran yön aikana. Kuudentena yönä nukuttiin taas sikeästi, ja maitotankkaus aloitettiin vasta aamulla. Hurraa!
Toinen käsittämättömän hieno juttu on se, että vauvan voi nykyään jättää illalla makkariin nukkumaan itkuhälyttimen kanssa (=mulla ja Ukkosella on iltaisin hetki ihan kahdenkeskistä aikaa). Ihan vaan se, että voidaan syödä kahdestaan iltapalaa tai siivota yhdessä keittiö, on luksusta. Aiemmin se ei onnistunut ollenkaan, koska vauva havahtui heti, kun huoneesta yritti poistua. Meistä jompi kumpi siis lueskeli tai läppäröi makkarissa vahtimassa vauvan unta kaikki illat. Ei tee ollenkaan huonoa parisuhteelle tämä.
Näin jälkikäteen kirjoitettuna asiat näyttävät hyvin selkeiltä ja suoraviivaisilta. Sitä ne eivät ole olleet. Halusimme totuttaa vauvaa uuteen nukkumisjärjestelyyn mahdollisimman lempeästi ja hyvin herkällä korvalla kuulostellen. Teimme siis vaiheittain tosi pieniä muutoksia ja etenimme vauvan tahtiin. Mitään tiukkoja päätöksiä ei tehty, vaan edettiin tilanteen mukaan: Ukkonen otti päävastuun uniasioista, mutta välillä olin mukana iltarutiineissa, kävin rauhoittelemassa iltaitkeskelevää vauvaa, annoin tarvittaessa maitoa ja poistuin kun tilanne oli suotuisa. Kirjoitinkin tästä edellisen postauksen kommenttiosioon, mutta toistan samat sanat tähänkin: kävin imettämässä vauvaa jos hän vaikutti nälkäiseltä, rauhoittelemassa jos hätääntyi, jopa paijaamassa kun itselle tuli ikävä. Mutta niin kauan kuin vauvaa vaan itketti koska "väsyttää muttei tuu uni" tai koska "tympäisee ettei äiti tuu vaikka käsken" tai koska "en tykkää siitä että asiat on erilai" niin isä hoiti ja minä kahlitsin itseäni henkisesti patteriin. Kerran kävin jopa vahingossa virkistämässä juuri nukahtamaisillaan olevan vauvan valveille, minkä jälkeen mua mulkaistiin sen verran pahasti että tajusin pysyä loppuyön poissa (oho hups).
Nyt joku sanoo, että on lapselle hämmentävää jos ei toimita johdonmukaisesti. Varsinaisissa unikouluissa johdonmukaisuus ja päättäväisyys nähdäänkin onnistumisen avaimeksi, mutta meillä on valittu erilainen tie. Vaiheittain, yksi askel kerrallaan, joustavasti tilanteen mukaan. Tarvittaessa otetaan takapakkia. Hiljaa hyvää tulee. Aika näyttää, mikä on lopputulos.
Entäpä jatko? Vaikka nukumme jo huomattavasti paremmin, on prosessi vielä kesken. Nyt kun nukahtaminen ilman äitiä ja nukkuminen itsekseen sujuu hienosti, harjoittelee pikkutyyppi nukahtamaan ilman että isän tarvitsee heijata ja hyssyttää. Tavoitteena on, että vauva oppii taas nukahtamaan ilman aktiivista nukuttamista (muttei yksin). Toivon, ettei vaapero pian enää muista öisen maitotankkauksen mahdollisuutta tai häiriinny mun läsnäolosta ja voin palata makkariin nukkumaan – ehkä palaan perhepetiin, tai ehkäpä pikkutyyppi onkin kohta valmis nukkumaan yksin omassa sängyssään.
Totta puhuen musta tuntuu, että mun ja pikkutyypin yhdessä nukkumisen aika on ohi. On vähän haikea olo. Toisaalta tuntuu ihanalta nukkua ihan äksänä poikittain, kääntää kylkeä silloin kun haluaa ja herätä levänneenä.
Tsemppiä kaikille univajeisille, kyllä se vielä helpottaa!
– meiramiina
