Olenhan minä tainnut kertoa, että ihanaan vauvavuoteen mahtui myös väsyä ja ristiriitoja. Sitä kuuluisaa "kaikenlaista". Ihan en silti itsekään ymmärtänyt, kuinka suureksi vuoreksi vaikeudet olivat kasautumassa. Minä sairastuin uupumukseen. Kävin niin synkissä vesissä, että pelkäsin etten löydä takaisin pintaan. Täältä minä nyt kuitenkin tulen, takaisin elämään, takaisin iloon ja valoon.
Vauvavuoden ensimmäiset kolme kuukautta kuluivat suloisessa kuplassa. Sitten aloin upota niin pohjattoman syvään väsymykseen, ettei vauva-arki enää sitä selittänyt. Vaikka olisin nukkunut hyvin, olin silti jatkuvasti väsynyt. Pinna oli kireällä, olin hermostunut ja ärtynyt, minulla oli jatkuva nälkä ja jano. Söin koko ajan, mutta raskauden aikana kertyneet 20 lisäkiloa putosivat hetkessä ja olo tuntui riutuneelta. Kesähelle tuntui niin ahdistavalta etten pystynyt juuri oleskelemaan ulkona ja aurinko häikäisi niin että silmiin sattui. En jaksanut kävellä muutamaa sataa metriä pidemmälle ja hengästyin käydessäni postilaatikolla. Kun aloin saada muitakin epämääräisiä silmäoireita ja meinasin muutaman kerran pyörtyä istualleni, tajusin viimein hakea apua. Oireiden syyksi paljastui kilpirauhasen liikatoiminta eli hypertyreoosi.
Hypertyreoosin vuoksi elimistö käy koko ajan ikään kuin ylikierroksilla: sydän lyö liian nopeasti, suolisto toimii liian kiireellä, kaikessa tekemisessä on liikaa tehoa. Ihan kuin koko kroppa ja mieli olisi koko ajan äärimmäisessä stressitilassa. Jälkikäteen ajateltuna kaikki touhuamiseni oli pakonomaista, enkä osannut rauhoittua lepäämään. Maailmanlopun meininki vei kaikki voimat, ja väsyin totaalisesti pienestäkin voimanponnistuksesta.
Olin siis väsyneempi kuin koskaan. Olisimme tarvinneet kipeästi apua, mutta yritimme selvitä arjen rutiineista kahdestaan. Odotimme, että lääkitys alkaa vaikuttaa. Valvoimme yöhulinoivan vaaperon kanssa. Väsyimme. Riitelimme. Pintaan nousivat koko tähänastisen parisuhteemme käsittelemättömät kipupisteet, uusperheen haasteet, lapsuuden traumat ja menneen elämän painolastit. Jouluna tajusin, että olen rypenyt kuukausia väsymyksen, katkeruuden, pettymyksen ja surun välimaastossa. Ihana, iloinen, valoisa lapseni oli elämän ainoa hyvä asia. Jaksoin hoitaa lasta, leikkiä ja laulaa, silitellä ja sylitellä. Mitään muuta en jaksanut. Asiat alkoivat olla niin solmussa, etten tiennyt saanko niitä koskaan enää avattua. Ensimmäistä kertaa ajattelin, ettei meistä ole tähän.
Perhekerhossa työntekijä kysyy, mitä meille kuuluu. Kyyneleet nousevat silmiini. Pyyhkäisen ne pois. Ei kai tässä kummempaa, on nyt vaan ollut vähän kaikenlaista. No? Hitaasti alan kertoa. Asia kerrallaan. Että sellaista kaikkea, ei elämää kummempaa. Kuule, tarvisitteko te nyt apua? Jos perhetyöntekijä tulisi käymään, hoitaisi vauvaa niin saisit levähtää? Jos soitan heti ja sovin sun puolesta ajan? Joo. Soita vaan.
Seuraavana päivänä perhetyöntekijä tulee. Tuttu ihminen jo äitiryhmästä. Kysyy, mitä kuuluu. Kuuntelee ja ymmärtää. Hoitaa vauvaa. Käy seuraavallakin viikolla. Ja sitä seuraavalla. Ensin vain nukun, myöhemmin jaksan jo hoitaa pieniä askareita. Joka kerralla jutellaan vähän. Puhutaan lapsen kehityksestä, kasvattamisesta, äitiyden haasteista ja nykymaailman paineista. Äitien yksinäisyydestä, vertaistuesta, tunteista ja rutiineista. Uhmaiästä ja pottaharjoittelusta. Saan viimein jakaa äitiyttä, seurata lapseni kasvua yhdessä toisen äidin kanssa, nauraa yhdessä vaaperon hassuille puuhille. Elämänilo palaa.
Kerromme tilanteesta läheisille. Opettelemme puhumaan vaikeista asioista, opettelemme pyytämään ja vastaanottamaan apua. Molempien äidit käyvät auttamassa, tuovat tullessaan kassillisen ruokaa, tiskaavat ohimennen tiskit ja vievät mennessään roskapussit. Kaukana asuvat ystävät alkavat soitella useammin. Hetken kaikki on valoisampaa.
Käyn säännöllisesti verikokeissa ja kilpirauhasarvoni alkavat normalisoitua. Mieli ei kohene samaa tahtia kuin veriarvot. Pian hypertyreoosi on kadonnut, mutta jäljellä on henkinen uupumus, pelko sairauden uusimisesta, yksinäisyys, suru ja turhautuminen. Neuvolassa kerron, että tarvitsen keskusteluapua. Saan ajan neuvolapsykologille. Olen ahdistunut ja masentunut. Alan saada voimakkaita ahdistuskohtauksia. Karsin menoja, välttelen ihmisiä, en vastaa puhelimeen, en jaksa tavata ketään.
Pystyn päästämään lähelleni vain muutaman ihmisen. Yksi heistä on Pikkutyypin kummitäti, joka tuo tullessaan pullaa ja auringon. On sataprosenttisen läsnä kummilapselleen, istuu olohuoneen lattialla ja rakentaa palapeliä, kuuntelee pää kallellaan vaaperon selittäessä Tärkeää Asiaa. Tuli niin levollinen olo, että nukahdin. On muitakin onnen hetkiä. Eno ja täti hiekkalaatikon reunalla. Emme ole yksin. Minä selviän.
Alamme harjoitella uudenlaista elämää. Muokkaamme arkirutiineja toimivammiksi, jaamme vastuuta uudella tavalla, karsimme elämästä stressaavia asioita ja ihmisiä, vedämme rajoja meidän ja kuormitustekijöiden väliin. Opettelemme tukeutumaan toinen toisiimme, ilmaisemaan tarpeita ja toiveita, näyttämään tunteita kaikessa kirjossaan. Tunnistamme kipupisteitä ja kompastuskiviä. Välillä kompuroidaan, välillä sohaistaan vahingossa juuri siihen hermoon, joka saa mielenrauhan järkkymään. Pikkuhiljaa mieli rauhoittuu. Elämä alkaa tuntua normaalilta, tavalliselta, paremmalta.
Opettelemme edelleen. Elämässä on kuitenkin taas iloa, naurua ja valoa.
Pidä itsestäsi huolta <3
– meiramiina
