Viimeinen raskausviikko ennen laskettua aikaa (eli 39+0–39+6) alkoi ihan pienellä huolenpoikasella. Neuvolassahan saa pissata joka käynnillä purkkiin, ja käsittääkseni näytteestä tarkistetaan ainakin valkuaiset ja glukoosit. En ihan ymmärrä miten proteiinit ja valkuaiset liittyy toisiinsa, mutta tällä kertaa mulla oli "proteiinit koholla" ja sain kehotuksen toimittaa näytteen labraan tarkempaa tsekkausta varten. Tuloksena oli, että mun "leukkarit on koholla mutta tulehdusarvot ei". Toisin sanoen virtsassa oli valkosoluja enemmän kuin kuuluisi olla. Terveydenhoitajan mukaan kohonneet leukosyyttiarvot (ilman tulehdusta) voivat kertoa synnytyksen lähestymisestä tai viitata raskausmyrkytykseen eli pre-eklampsiaan – muita oireita eli päänsärkyä, näköhäiriöitä tai ylävatsakipua mulla ei ole ollut, ja paria päivää aiemmin oli verenpaineetkin todettu erinomaisiksi. Tilannetta olisi kuitenkin hyvä seurata. Sain neuvolaan ajan vasta seuraavalle viikolle, joten mua ohjeistettiin soittamaan suoraan synnytyspäivystykseen jos oireita ilmenee viikonlopun aikana.
Sain onneksi lähipiiristä lainaksi verenpainemittarin: olisi ollut aika tympeää viettää viikonloppua ilman mitään mahdollisuutta seurata tilannetta. Lauantaihin mennessä paineet ei nousseet yli riskirajojen, vaikkakin arvot oli korkeammat kuin tähän asti koko raskausaikana. Muitakaan oireita ei ilmaantunut. Vaikuttaisi siis siltä, että kohollaan olevat "leukkarit" liittyivät vain synnytyksen lähestymiseen. Siihen viittaisi myös se, että heti raskausviikon alkajaisiksi alkoivat kaikki mahdolliset tuntemukset taas lisääntyä: mahan kovettumista, jomotusta, vihlontaa, paineentunnetta vatsanpohjassa ja nivusissa, särkyä alaselässä.
Aloin olla jo varovaisen toiveikas ja vähän innoissanikin: kohta taitaa tapahtua! Neljänä peräkkäisenä iltana epäilin, että lähtö saattaa tulla seuraavana yönä. Tuntemukset alkoivat olla selvästi voimakkaampia: ei kipeitä, mutta epämukavia. Lauantain vastaisena yönä vauva alkoi tosissaan ängetä ulkomaailmaa kohti: tuntui ihan siltä, kuin vauva yrittäisi saada kalvoja puhkeamaan. Kolmeen mennessä meininki vatsassa kuitenkin rauhoittui, ja nukuin kuin tukki puoleenpäivään asti. Ei tullut lähtö vieläkään, ei.
Viikonloppuna olinkin jo henkisesti aika puhki. Alkoi toden teolla kyllästyttää tämä luottavaisin mielin odottelu, mukavien asioiden tekeminen ja leppoisan tunnelman vaaliminen. Ei tee mieli olla leppoisa. Ei tee mieli olla kärsivällinen. Ei tee mieli tehdä yhtään mitään mukavaa. Eikä varsinkaan tee mieli sanoa enää kertaakaan että "ihan hyvin mulla menee kun ei oo kipuja ja kylläpä se sieltä tulee kun on tullakseen". Tekee mieli kiukutella ja olla äkäinen ja sanoa että EN ALA PRKL. Syödä suklaata ja mököttää. Ai että mielihyvähormonit ois tässä loppuvaiheessa tärkeitä, no eipä oo kuule näkyny. Laskettuun aikaan on vielä kolme päivää. Ja sitten tulee ne seuraavat kaksi viikkoa, joiden aikana tapahtuva synnytys on vielä IHAN NORMAALIA. Jos mä oon jo nyt näin kypsä, kuin kypsä mä oon kahden viikon ja kolmen päivän päästä? Apua.
Sekin mietitytti, että miten hyvin tunnistan "ne oikeat" supistukset harjoitussupistuksista. Varsinaisia supistuksiahan mulla ei ole raskausaikana ollut ollenkaan, siis sellaisia, joilla olisi selkeä alku ja loppu. Enemmänkin kohdun kovettumiset on olleet sellaista yleistä epämukavaa oloa ja erilaisten tuntemusten sekamelskaa, joka pakottaa pysähtymään tai ainakin hidastamaan tahtia. Kaikkia supistuksia en todellakaan ole edes tuntenut, koska useamman kerran mulla on neuvolassa ollut supistus päällä enkä ole itse tiennyt siitä mitään. Mistä mä tiedän, että synnytyksen alkua enteilevät supistukset lisääntyy jos en edes tunne koko supistuksia? Niin terveydenhoitaja kuin synnyttäneet ystävät vakuuttivat, että sen vaan sitten TIETÄÄ. Noh, siihen luotetaan.
Sunnuntai-iltana käytiin kävelyllä ja saunottiin. Mieli alkoi olla vähän parempi. Maanantaiaamuna oli ylimääräinen neuvola-aika, ja koska proteiinit oli jälleen koholla, sain lähetteen äitiyspoliklinikalle tarkempaan tsekkiin. Sieltä soitettiinkin jo muutaman tunnin päästä ja annettiin aika lasketulle päivälle. Samalla voitaisiin tarkistaa tilanne ja miettiä, pitäisikö synnytystä jo käynnistellä. En ollut ajatuksesta kovinkaan mielissäni, koska toivoisin että synnytys saisi alkaa ja edetä omaa tahtiaan. Toivoin siis hartaasti, että lähtö tulee ennen kuin käynnistykseen päädytään.
Neuvolan jälkeen otin pitkät päiväunet, syötiin ja lähdettiin kävelylle. Viittä vaille kuusi illalla tuli ensimmäinen supistus. Siis ihan ihka ensimmäinen kunnollinen, selvästi tunnistettava, aaltomainen supistus. Kivuton, mutta sellainen, jolla on selvä alku, huipennus ja loppu. Kuuden minuutin päästä tuli seuraava. Aloin kellottaa. Illalla ja yöllä kivuttomia supistuksia tuli kaiken kaikkiaan 30: välit vaihtelivat neljästä minuutista melkein tuntiin. Yöllä viimeinen supistus tuli vartin yli kolme. Sitten nukahdin.
Aamulla heräsin ensimmäiseen menkkakipumaiseen supistukseen vähän ennen kymmentä, ja seuraavan kahden tunnin aikana epäsäännöllisiä, kipeitä supistuksia oli tullut yhdeksän. Puolilta päivin supistukset alkoivat tulla säännöllisesti alle 10 minuutin välein. Kahdentoista tunnin kuluttua, juuri ennen kuin vuorokausi vaihtui laskettuun päivään, kirjauduimme sisään synnytyspäivystykseen.
Nyt kainalossani tuhisee pieni ihminen. Elämä on ihmeellistä.
Sain onneksi lähipiiristä lainaksi verenpainemittarin: olisi ollut aika tympeää viettää viikonloppua ilman mitään mahdollisuutta seurata tilannetta. Lauantaihin mennessä paineet ei nousseet yli riskirajojen, vaikkakin arvot oli korkeammat kuin tähän asti koko raskausaikana. Muitakaan oireita ei ilmaantunut. Vaikuttaisi siis siltä, että kohollaan olevat "leukkarit" liittyivät vain synnytyksen lähestymiseen. Siihen viittaisi myös se, että heti raskausviikon alkajaisiksi alkoivat kaikki mahdolliset tuntemukset taas lisääntyä: mahan kovettumista, jomotusta, vihlontaa, paineentunnetta vatsanpohjassa ja nivusissa, särkyä alaselässä.
Aloin olla jo varovaisen toiveikas ja vähän innoissanikin: kohta taitaa tapahtua! Neljänä peräkkäisenä iltana epäilin, että lähtö saattaa tulla seuraavana yönä. Tuntemukset alkoivat olla selvästi voimakkaampia: ei kipeitä, mutta epämukavia. Lauantain vastaisena yönä vauva alkoi tosissaan ängetä ulkomaailmaa kohti: tuntui ihan siltä, kuin vauva yrittäisi saada kalvoja puhkeamaan. Kolmeen mennessä meininki vatsassa kuitenkin rauhoittui, ja nukuin kuin tukki puoleenpäivään asti. Ei tullut lähtö vieläkään, ei.
Viikonloppuna olinkin jo henkisesti aika puhki. Alkoi toden teolla kyllästyttää tämä luottavaisin mielin odottelu, mukavien asioiden tekeminen ja leppoisan tunnelman vaaliminen. Ei tee mieli olla leppoisa. Ei tee mieli olla kärsivällinen. Ei tee mieli tehdä yhtään mitään mukavaa. Eikä varsinkaan tee mieli sanoa enää kertaakaan että "ihan hyvin mulla menee kun ei oo kipuja ja kylläpä se sieltä tulee kun on tullakseen". Tekee mieli kiukutella ja olla äkäinen ja sanoa että EN ALA PRKL. Syödä suklaata ja mököttää. Ai että mielihyvähormonit ois tässä loppuvaiheessa tärkeitä, no eipä oo kuule näkyny. Laskettuun aikaan on vielä kolme päivää. Ja sitten tulee ne seuraavat kaksi viikkoa, joiden aikana tapahtuva synnytys on vielä IHAN NORMAALIA. Jos mä oon jo nyt näin kypsä, kuin kypsä mä oon kahden viikon ja kolmen päivän päästä? Apua.
Sekin mietitytti, että miten hyvin tunnistan "ne oikeat" supistukset harjoitussupistuksista. Varsinaisia supistuksiahan mulla ei ole raskausaikana ollut ollenkaan, siis sellaisia, joilla olisi selkeä alku ja loppu. Enemmänkin kohdun kovettumiset on olleet sellaista yleistä epämukavaa oloa ja erilaisten tuntemusten sekamelskaa, joka pakottaa pysähtymään tai ainakin hidastamaan tahtia. Kaikkia supistuksia en todellakaan ole edes tuntenut, koska useamman kerran mulla on neuvolassa ollut supistus päällä enkä ole itse tiennyt siitä mitään. Mistä mä tiedän, että synnytyksen alkua enteilevät supistukset lisääntyy jos en edes tunne koko supistuksia? Niin terveydenhoitaja kuin synnyttäneet ystävät vakuuttivat, että sen vaan sitten TIETÄÄ. Noh, siihen luotetaan.
Sunnuntai-iltana käytiin kävelyllä ja saunottiin. Mieli alkoi olla vähän parempi. Maanantaiaamuna oli ylimääräinen neuvola-aika, ja koska proteiinit oli jälleen koholla, sain lähetteen äitiyspoliklinikalle tarkempaan tsekkiin. Sieltä soitettiinkin jo muutaman tunnin päästä ja annettiin aika lasketulle päivälle. Samalla voitaisiin tarkistaa tilanne ja miettiä, pitäisikö synnytystä jo käynnistellä. En ollut ajatuksesta kovinkaan mielissäni, koska toivoisin että synnytys saisi alkaa ja edetä omaa tahtiaan. Toivoin siis hartaasti, että lähtö tulee ennen kuin käynnistykseen päädytään.
Neuvolan jälkeen otin pitkät päiväunet, syötiin ja lähdettiin kävelylle. Viittä vaille kuusi illalla tuli ensimmäinen supistus. Siis ihan ihka ensimmäinen kunnollinen, selvästi tunnistettava, aaltomainen supistus. Kivuton, mutta sellainen, jolla on selvä alku, huipennus ja loppu. Kuuden minuutin päästä tuli seuraava. Aloin kellottaa. Illalla ja yöllä kivuttomia supistuksia tuli kaiken kaikkiaan 30: välit vaihtelivat neljästä minuutista melkein tuntiin. Yöllä viimeinen supistus tuli vartin yli kolme. Sitten nukahdin.
Aamulla heräsin ensimmäiseen menkkakipumaiseen supistukseen vähän ennen kymmentä, ja seuraavan kahden tunnin aikana epäsäännöllisiä, kipeitä supistuksia oli tullut yhdeksän. Puolilta päivin supistukset alkoivat tulla säännöllisesti alle 10 minuutin välein. Kahdentoista tunnin kuluttua, juuri ennen kuin vuorokausi vaihtui laskettuun päivään, kirjauduimme sisään synnytyspäivystykseen.
Nyt kainalossani tuhisee pieni ihminen. Elämä on ihmeellistä.
