Kantamisesta

Päättymäisillään on European Babywearing Week 2018 – sen kunniaksi kantojuttuja!

Mulle oli itsestään selvää, että otan vauva-arjessa kantovälineet käyttöön. Tästä(kin) on kiittäminen siskoa, jonka kantoliinailua olen seurannut lähietäisyydeltä ja nähnyt, miten paljon kantovälineet helpottavat vauva-arkea. Alkuun pääsy oli helppoa, kun sain lainaksi Manduca-kantorepun, trikooliinan ja rengasliinan.

Meillä oli kantoliina mukana jo laitoksella, mutta pikkutyyppi pääsikin ekaa kertaa kyytiin vasta kotosalla. Opettelimme vastasyntyneelle ja trikooliinalle soveltuvan Kietaisuristi 2 -sidonnan, ja pikkuinen nukkui tyytyväisenä pitkiä unia liinassa. Ainakin tämä meille tupsahtanut vauveli on ollut hyvinkin paljon sylissä viihtyvää mallia, eikä hän ensikuukausinaan nukkunut oikeastaan muualla kuin sylissä. Kantoliina oli siis ainoa keino saada kädet vapaaksi ja asioita tehtyä. Trikooliina oli vastasyntyneen kanssa ihanan pehmoinen, ja tuntui oikealta pitää vauvaa mahdollisimman paljon sylissä ja lähellä. Oikein surettaa, ettei noista ekoista liinailukerroista ole yhtään kuvaa!

Liinan asettelu ja kiristely vaatii luonnollisesti harjoittelua, jotta syntyy turvallinen ja ergonominen paketti. Sitominen viekin aloittelijalta jonkin verran aikaa, ja vauvan kasvaessa aloin kaivata välinettä, joka olisi nopeampi asetella ja josta lapsi olisi helpompi nostaa hetkeksi pois. Kokeilin rengasliinaa pari kertaa, mutta sen käyttö olisi vaatinut enemmän harjoittelua jotta pikkuvauvan olisi saanut tukevasti kyytiin. Veikkaan, että rengasliinaa tulee käytettyä enemmän sitten, kun kannettava on vähän isompi.

Kantoreput on liinaa nopeampia pukea ja riisua, ja otinkin kokeiluun Manducan. Vauva oli siinäkin tyytyväinen, mutta musta tuntui aina että jotain on pielessä vaikka kuinka yritin säätää remmejä. Kantaminen ei tuntunut ollenkaan huolettomalta, vaan jouduin koko ajan varmistelemaan, ettei vauvan jalat ole huonosti. Kokeneemmat ovat arvelleet, etten saa säätöjä parhaalla mahdollisella tavalla koska olen melko pienikokoinen. Ukkosen käytössä Manduca onkin toiminut huomattavasti paremmin, eikä hän koe sitä ollenkaan hankalaksi, päinvastoin. Repussa ei siis ole vikaa, vaan mun ja sen yhteensopivuudessa.

Minulle oli vinkattu, että Tula saattaisi olla mun kokoiselle ihmiselle Manducaa istuvampi, ja kävinkin jo raskausaikana hipelöimässä tuttavan "Free to grow" -mallista Tulaa. Aloin katsella FB:n Kantovälinekirppistä sillä silmällä, ja pian bongasinkin täydellisen myynti-ilmoituksen, nimittäin vähän käytetyn Tula FTG:n kivassa kuosissa. Kävimme hakemassa repun uuteen kotiin, ja sain sen ensiyrittämällä tosi hyvän tuntuisesti päälle. Pikkutyyppikin tykkää, koskapa kitinää ilmenee vain silloin, kun on vaipanvaihdon tai välipalan aika. Aluksi hän nukahti reppuun saman tien, mutta nyt 2,5 kk:n ikäisenä hän saattaa jo katsella kyydistä hetken aikaa ennen kuin nukahtaa. Pientä hienosäätöä varmaan vielä vaaditaan, mutta tämä on selkeästi meille hyvä reppu. 

Kun kelit oli viileämmät, mulle tuli tavaksi lähteä kävelylle kun pikkutyyppi nukahti päiväunille reppuun. Tarvitsin siis vaatteen, jonka sain vetäistyä meidän molempien päälle pihalle lähtiessä. Aluksi sitä virkaa toimitti Ukkosen huppari, josta käärin hihat. Ihan kätevä, mutta ei kovin tyylikäs vaihtoehto. Selailin erilaisia kantovaatteita ja iskin silmäni Greysen kantohuppariin. Ja mikä tuuri – juuri tuo haaveilemani huppari löytyi Kantovälinekirppikseltä oikean kokoisena, kohtuuhintaan ja hyväkuntoisena! Tykkään siitä ihan sikana. 

Tällä viikolla on ollut vähän liian lämmin päiväunikävelyille: olemme kai melko kuumaverisiä, koska olemme molemmat navat märkinä jos kannan edes lyhyen hetken. Pikkutyyppiä ei kuitenkaan voi ottaa reppuun kovin vähissä vaatteissa, koska herkkä iho tarvitsee suojaa auringolta. Toistaiseksi tyydymme siis päivisin kärryttelylenkkeihin tai reppu-uniin sisätiloissa ja otamme ilon irti viileistä illoista.

Mulle kantamisessa tärkeintä on se, että saan pitää pientä mahdollisimman paljon sylissä: kantovälineiden ansiosta pystyn tekemään uniaikoina muutakin kuin kanniskelemaan nukkuvaa vauvaa. Mukavana sivuvaikutuksena olen huomannut, että ryhtini oikenee aina kun otan vauvan reppuun. Selkä kiittää.

Ja juu, tätäkin kirjoittaessa mulla on pikkutyyppi eturepussa. <3

Kanniskellen,

– meiramiina

TSI: unipesän patja (ja vähän nukkumisestakin)

Vauvalle ompelemani unipesä on osoittautunut oikein käytännölliseksi kapistukseksi: pikkuinen on nukkunut siinä niin päivä- kuin yöuniaan ihan alusta asti. Aiemmin unipesä seilasi huoneesta toiseen vauvan mukana, mutta nyt sen paikaksi on vakiintunut meidän sänky. Nukumme perhepedissä, ja pikkutyyppi on tottunut nukahtamaan unipesään tuttiaan lussutellen sillä aikaa kun me luemme sängyssä. Unipesän kanssa nukkuminen tuntuu minusta turvallisemmalta kuin ilman sitä, koska sen laidat pitävät minun ja Ukkosen tyynyt ja peitot omalla puolellaan. 

Unipesässä on irtopetari, johon otin mallia Kesäkuu-blogista. Petari on pyörinyt pesukoneessa jo usempaan kertaan ja olen välttynyt koko unipesän pesemiseltä – kätevä on siis tämäkin. Käytin patjaan risan vanhan lakanan ja unipesästä yli jäänyttä vinonauhaa. Sisuksiin laitoin palan muovitettua froteeta ja levyvanua pehmikkeeksi. 

Patjan teko oli muuten varsin mieleenpainuva kokemus – ompelin sitä supistusten välissä ja mietin, että ehdinköhän saada tätä valmiiksi ennen laitokselle lähtöä. Ehdin!

Nukkumisasioissa tuntuu olevan kovin monia tapoja toimia, ja olen kuullut melko jyrkkiäkin mielipiteitä siitä, mikä on turvallisinta, järkevintä tai lapselle parasta. Tätä unipesäähän ei synnärillä suositeltu, ilmeisesti tukehtumisvaaran vuoksi. Siitä varoitellaan myös perhepedissä nukkujia. Toisten mielestä vauva kannattaisi opettaa nukkumaan omassa sängyssään vanhempien unenlaadun vuoksi – ja siksi, että on kuulemma hirveä homma opettaa lapsi omaan sänkyyn sitten isompana. 

Meillä nukutaan melko hyvin, ja yhdessä nukkuminen on tuntunut luontevalta ja helpolta: vauvaa ei tarvitse varsinaisesti nukuttaa, vaan hän simahtaa väliimme ennemmin tai myöhemmin kunhan vatsa on täynnä ja vaippa kuiva. Laiskana ihmisenä olen tyytyväinen, kun mun ei tarvi nousta sängystä imetystä varten tai laittaakseni tuttia takaisin vauvan suuhun. Jokainen taaplaa tyylillään, ja meillä hyväksi havaitut tavat ei välttämättä toisissa perheissä toimi ollenkaan. Niin tai näin, kunnioitetaanhan toistemme valintoja eikä arvostella muiden tapoja toimia?

Rauhaa ja rakkautta,

– meiramiina