Mä haluaisin olla sielultani edes pikkuisen enemmän hippi. Elää hetkessä. Nauttia pienistä asioista. Muistaa, mikä on tärkeintä. Olla hermoilematta ja nillittämättä turhasta. Mutta useimmiten ja perusluonteeltani olen tehokkuutta arvostava täydellisyydentavoittelija, joka näkee keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden. Ärsyyntyy tavaroista väärissä paikoissa, hoitamattomista kotihommista ja keskenjääneestä rempasta. Siitä, että kellarin sähkötyöt on kesken ja tunkio kääntämättä. Että pöydällä on taas likaisia vaippoja ja lattialla paskaisia potkuhousuja. Ettei jumankauta sitä tyhjää vessapaperihylsyä voi kiikuttaa pahvinkeräykseen ja vaihtaa uutta tilalle. Että minä täällä vaan aina eikä kukaan muu ikinä ja METATYÖ eikä mikään ikinä edisty eikä varsinkaan valmistu ellen minä heiluta kaulinta. Eikä mua edes ikinä viedä mihinkään treffeille (vaikken kyllä lähtiskään kun siinähän saattais vaikka tulla lasta ikävä).
Ja mulla on kumppanina Ukkonen, joka näkee ympärillään vain sen mikä on hyvää ja valmista. Ei niin kauheasti välitä niistä vessapaperirullista eikä pölypalloista eikä koirankarvatolloista eikä puuttuvista lattialistoista. Ei oikeastaan edes huomaa niitä. Yrittää kuitenkin mukautua mun siisteysstandardeihin, noudattaa mun laatimaa To Do -listaa, toteuttaa mun visiota siitä, miten arkea ja remonttiprojektia oikeaoppisesti hallitaan. Faktahan on, että Ukkonen tehnyt koko vauvavuoden ajan suurimman osan kotihommista kun minä olen yrittänyt selvitä äitiydestä (omien laatuvaatimusteni edellyttämällä tavalla, toim. huom.). Tulee töistä kaupan kautta, ottaa hetivälittömästi kotiin tullessaan taaperon syliin, halaa ja hupsuttelee, kysyy multa miten päivä meni, onko nälkä teenkö heti ruokaa, haluatko mennä päiväunille vai lähdetäänkö kävelylle. Kertoo joka päivä, että rakastaa.
Niin että mikä tässä elämässä olikaan tärkeää? Voisko joskus vaan antaa niiden pikkujuttujen olla?
Mutta silti. Kun vatsataudin jälkimainingeissa kuljetaan aamusta iltaan rätti kädessä ja pesuaine toisessa. Pyykätään neljättä päivää putkeen (koko hiivatin viisihenkisen perheen huushollin peitot, tyynyt, lakanat, pyyhkeet, sohvatyynyt, vaatteet ja matot). Silloin olen kiitollinen, että ne pyykkien ripustamista koskevat erimielisyydet (suoristettuna narulla vai rytyssä lattialla, kas siinäpä pulma) on käsitelty jo aiemmin. Silloin olen aika hemmetin onnellinen siitä, että tämä meidän vanhemmuustiimi on hioutunut kuuden vuoden aikana edes jollain tasolla toimivaksi joukkueeksi. Että toinen metaduunaa ja toinen duunaa, ja hommat saadaan pääosin hoidetuksi – vaikka laatustandardeissa nyt sattuisikin joskus olemaan "hienoisia tulkintaeroja".
Rehellisesti sanottuna vauva-arjen, uusperheen ja parisuhteen yhteensovittaminen on ollut välillä niin vaikeaa, että on tehnyt mieli luovuttaa. On jouduttu kohtaamaan haasteita, joihin ei olisi ollut voimia. On jouduttu rooleihin, joihin ei olisi haluttu. Nyt opetellaan elämään eri tavalla. Niin, että ne pakolliset hommat tulee hoidetuksi ja arki pyörii, mutta elämä olisi mahdollisimman mukavaa. Luottaen, että kun tästä edellisestä selvittiin, niin selvitään me siitä seuraavastakin.
Mulla on yksi unelma (kiitti taas, Asikaine). Että edes silloin tällöin, kaiken tämän keskellä, istuisin Ukkosen kanssa oman kodin sammaloituneilla portailla, kädessä kahvikuppi tai kylmä kalja jos oikein hurjiksi heittäydytään. Katsottaisiin villinä ja vapaana omiansa elävää pihaa ja nakusillaan juoksevaa luonnonlasta (olisi sillä sentään hattu päässä ja kumpparit väärissä jaloissa). Lempein silmin näkisin tämän oman, keskeneräisen, ihmeellisen elämän. Ja yhdessä todettaisiin, että hyvinhän me kuitenkin vedetään. Kaikesta huolimatta. Että ihan hyvä tuli ja on. Ja sitten joskus vuosien päästä, että kaikesta selvittiin. Yhdessä.
"Aina pitää keittää kahvia molemmille, tuoda toisellekin olut ja voidella samalla kaksi leipää!" (Asikaine, 21.3.2017.)
Näillä mennään.
– meiramiina
