Lempeä uniopisto: nukkumisesta vielä

Olen herännyt horroksesta. Muutama hyvin nukuttu yö sai mut tajuamaan, miten uupunut olinkaan. Nyt, kahden viikon harjoittelun jälkeen, meillä nukutaan jo melko hyvin. Kirjoitan nyt tuoreeltaan muutamia ajatuksia siitä, mitkä konstit meillä näyttäisi toimineen. Toki vasta aika näyttää, oliko muutos pysyvä.

Lähtötilanteesta voit lukea enemmän täältä. Tiivistettynä: leppoisat yöt loppuivat kuin seinään vauvan ollessa 8 kk. Yöhulinointivaihe on tämän ikäisellä lapsella täysin normaali, mutta se jokaöinen väsytystaistelu ja yökukkuminen alkoi ottaa pahasti voimille. Ongelman ydin tuntui olevan se, että vauva oli puolivahingossa tottunut nukahtamaan ja nukkumaan vain äidin kanssa, ja hänen mielestään äidin siis kuuluu olla öisin näköpiirissä ja kosketusetäisyydellä – mikä alkoi olla liian sitovaa ja uuvuttavaa äidille. Jotain oli siis tehtävä. Unikoulut eivät tuntuneet meidän elämäntyyliin sopivilta, eikä ollut tarpeen vieroittaa vauvaa imetyksestä tai siirtää häntä nukkumaan omaan sänkyynsä/huoneeseensa – ainoastaan parantaa sekä äidin että vauvan unen määrää ja laatua. Kutsun operaatiota koodinimellä:

MEIDÄN VAAPERON LEMPEÄ UNIOPISTO

1: ILTARUTIINIT. Ensimmäinen vaihe oli pidentää ja selkiyttää iltarutiineja. Ne aloitetaan joka ilta suunnilleen samaan aikaan ja ne toistuvat mahdollisimman samanlaisina huolimatta siitä, kuka nukuttaa. Näin vauva on oppinut laskeutumaan univireeseen ja on sopivan raukea, kun on aika nukahtaa. Päivärytmi on vakiintunut, yliväsynyt iltavilli jäänyt pois ja nukahtaminen nopeutunut.

2: VASTUUNJAKO. Ukkonen otti hoitaakseen iltarutiinin ja nukuttamisen, jotta mä saisin levähtää iltaisin ja vauva tottuisi siihen, ettei äiti automaattisesti kuulu nukahtamiskalustoon. Vauva oppi muutamassa illassa jutun juonen ja alkoi nukahtaa melko nopeasti ja helposti isänsä syliin tai kainaloon. Minä kömmin myöhemmin nukkuvan vauvan viereen, ja Ukkonen sai laittaa loppuyöksi tulpat korviin ja ottaa unta palloon. 

3: TÄSMÄIMETYS. Imetin nukkuvan vauvan juuri ennen kuin menin itse unille, ja sain nukkua useamman tunnin ennen seuraava syöttöä. Täsmäimetys jäi melko pian pois ohjelmistosta, koska vauva lakkasi kaipaamasta alkuyöstä maitoa, mutta totutteluvaiheessa se oli tosi toimiva juttu.

Näillä kolmella konstilla tilanne koheni huomattavasti, mutta viikkoa myöhemmin loppuyöt olivat edelleen tosi levottomia: imetin vähän väliä, mutta maito ei rauhoittanut lasta entiseen tapaan. Mun uni keskeytyi jatkuvasti, ja aloin olla jo melko zombie. Siksi päätimme, että nukun muutaman kunnollisen yön alakerrassa: kun vauva herää, Ukkonen yrittäisi ensin rauhoitella, mutta toisi vauvan minulle jos vauva hätääntyy tai on nälkäinen. Ja kappas, pikkutyypin havahtumiset vähenivät heti ainakin puoleen. Silloin löysimme vahingossa seuraavan vaiheen:

4: ÄITI ULOS MAKKARISTA. Kun korjasin univajettani nukkumalla muutaman yön olohuoneessa, alkoi pikkutyyppikin yllättäen nukkua paremmmin. Heräsi epäilys, että vauva havahtuu mun öiseen liikehdintään ja/tai koska maito tuoksuu ja sitä tekee mieli vaikka ei oikeastaan ole edes yhtään nälkä. Muutama useamman lapsen äiti kertoi vastaavasta kokemuksesta: muiden lasten kanssa oli aina nukuttu perhepedissä, kunnes sisarussarjan uusi tulokas onkin ollut niin herkkäuninen, ettei samassa huoneessa (saati samassa sängyssä) nukkumisesta ole tullut mitään (eräs äiti kertoi lapsensa "synkronoituneen" äidin uneen niin, että herää äidin kanssa samaan aikaan jopa nukkuessaan eri huoneessa). Päätimme siis testata, mitä tapahtuu, jos minut poistetaan nukkumistilanteista kokonaan. En enää kömmi nukkuvan perheeni viereen, vaan jään alakertaan nukkumaan ja siirryn makuuhuoneeseen vasta aamuyöllä, kun Ukkonen lähtee töihin. Jos vaapero havahtuu yöllä, Ukkonen rauhoittelee. Tarvittaessa vauva kiikutetaan alakertaan maidolle ja palautetaan sitten yläkertaan jatkamaan unia.

Tällä systeemillä on menty nyt viikko. Ja ah, autuutta – me nukutaan taas öisin! Yleensä pikkutyyppi havahtuu ensimmäisen kerran tunnin–kahden päästä nukahtamisestaan, kun olemme Ukkosen kanssa vielä hereillä, mutta nukahtaa kun isä silittää, ottaa syliin tai hyssyttelee. Äidin (tai maidon) tarve öisin on vähentynyt radikaalisti: ekoina öinä mulle tuotiin maidon perään itkevä vauva kaksi-kolme kertaa yössä, muut (monet) havahtumiset hoituivat iskävoimin. Kolmantena yönä vauva halusi maitoa vasta aamuneljältä. Neljäntenä yönä hän nukkui aamukuuteen. Viides yö oli jostain syystä taas tosi levoton, ja maitoa tankattiin useamman kerran yön aikana. Kuudentena yönä nukuttiin taas sikeästi, ja maitotankkaus aloitettiin vasta aamulla. Hurraa!

Toinen käsittämättömän hieno juttu on se, että vauvan voi nykyään jättää illalla makkariin nukkumaan itkuhälyttimen kanssa (=mulla ja Ukkosella on iltaisin hetki ihan kahdenkeskistä aikaa). Ihan vaan se, että voidaan syödä kahdestaan iltapalaa tai siivota yhdessä keittiö, on luksusta. Aiemmin se ei onnistunut ollenkaan, koska vauva havahtui heti, kun huoneesta yritti poistua. Meistä jompi kumpi siis lueskeli tai läppäröi makkarissa vahtimassa vauvan unta kaikki illat. Ei tee ollenkaan huonoa parisuhteelle tämä.

Näin jälkikäteen kirjoitettuna asiat näyttävät hyvin selkeiltä ja suoraviivaisilta. Sitä ne eivät ole olleet. Halusimme totuttaa vauvaa uuteen nukkumisjärjestelyyn mahdollisimman lempeästi ja hyvin herkällä korvalla kuulostellen. Teimme siis vaiheittain tosi pieniä muutoksia ja etenimme vauvan tahtiin. Mitään tiukkoja päätöksiä ei tehty, vaan edettiin tilanteen mukaan: Ukkonen otti päävastuun uniasioista, mutta välillä olin mukana iltarutiineissa, kävin rauhoittelemassa iltaitkeskelevää vauvaa, annoin tarvittaessa maitoa ja poistuin kun tilanne oli suotuisa. Kirjoitinkin tästä edellisen postauksen kommenttiosioon, mutta toistan samat sanat tähänkin: kävin imettämässä vauvaa jos hän vaikutti nälkäiseltä, rauhoittelemassa jos hätääntyi, jopa paijaamassa kun itselle tuli ikävä. Mutta niin kauan kuin vauvaa vaan itketti koska "väsyttää muttei tuu uni" tai koska "tympäisee ettei äiti tuu vaikka käsken" tai koska "en tykkää siitä että asiat on erilai" niin isä hoiti ja minä kahlitsin itseäni henkisesti patteriin. Kerran kävin jopa vahingossa virkistämässä juuri nukahtamaisillaan olevan vauvan valveille, minkä jälkeen mua mulkaistiin sen verran pahasti että tajusin pysyä loppuyön poissa (oho hups). 

Nyt joku sanoo, että on lapselle hämmentävää jos ei toimita johdonmukaisesti. Varsinaisissa unikouluissa johdonmukaisuus ja päättäväisyys nähdäänkin onnistumisen avaimeksi, mutta meillä on valittu erilainen tie. Vaiheittain, yksi askel kerrallaan, joustavasti tilanteen mukaan. Tarvittaessa otetaan takapakkia. Hiljaa hyvää tulee. Aika näyttää, mikä on lopputulos.

Entäpä jatko? Vaikka nukumme jo huomattavasti paremmin, on prosessi vielä kesken. Nyt kun nukahtaminen ilman äitiä ja nukkuminen itsekseen sujuu hienosti, harjoittelee pikkutyyppi nukahtamaan ilman että isän tarvitsee heijata ja hyssyttää. Tavoitteena on, että vauva oppii taas nukahtamaan ilman aktiivista nukuttamista (muttei yksin). Toivon, ettei vaapero pian enää muista öisen maitotankkauksen mahdollisuutta tai häiriinny mun läsnäolosta ja voin palata makkariin nukkumaan – ehkä palaan perhepetiin, tai ehkäpä pikkutyyppi onkin kohta valmis nukkumaan yksin omassa sängyssään.

Totta puhuen musta tuntuu, että mun ja pikkutyypin yhdessä nukkumisen aika on ohi. On vähän haikea olo. Toisaalta tuntuu ihanalta nukkua ihan äksänä poikittain, kääntää kylkeä silloin kun haluaa ja herätä levänneenä.

 Tsemppiä kaikille univajeisille, kyllä se vielä helpottaa!

– meiramiina

Vertaistuki

Tänä aamuna heräsin siihen, että pikkutyyppi repi mua tukasta, läpsi naamaan ja puri nenästä. Huonosti nukutun yön jälkeen ei paljon naurattanut (pikkutyypillä sen sijaan oli ratkiriemukasta, kun kiljahdin kivusta ja komensin äkäisenä jälkikasvuani kauemmaksi). Olin jo jättämässä irtisanomisilmoitustani, kun huomasin valmiiksi ladatun kahvinkeittimen. No jos mä nyt vielä tämän päivän jaksan. Vaikka nukahtamisoperaatio on jo saatu huomattavasti helpommaksi, ovat yöt yhä melkoisen levottomia. Univajetta on nyt kerrytetty muutama kuukausi (vai oliko se vuosi) ja sen muuten huomaa. Ukkosen mukaan mulla jää lauseet kesken ja kyselen samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

Raahauduin sitten tukka pystyssä ja silmät ristissä perhekerhoon ja mietin että mikä hiivatin järki tässäkin on – pikkutyyppi on just vasta tajunnut, että vuorovaikutusta voi harrastaa muidenkin kuin perheenjäsenten kanssa. Oisko se nyt ollut ihan sama jäädä kotiin ja tyrkätä MeNaiset kouraan, siinäpähän askartelee aamupäivän ja syö itsensä painomustehumalaan. Menin kuitenkin. 

"Mitäs kuuluu?" 

"Univajetta."

Istun lattialle jonkun muun keittämän kahvikupillisen kanssa, lapsi konttaa maistamaan toisen lapsen kädessä olevaa lelua. Sanan "univaje" kuulleet äidit alkavat valua luokseni, tai ehkä he haistavat vertaistuen tarpeen. Yksi taputtaa olkapäälle, toinen sanoo että mää NIIN tiiän miltä susta tuntuu, kolmas laittaa lisää kahvia tippumaan. Myötätuntoa, tsemppausta. Kukaan ei ala neuvomaan, mutta yksi jos toinenkin muistelee, mitä konsteja omalle lapselle kokeiltiin – ja mikä viimein toimi. Porukalla taas todetaan, että Vaihe tämäkin on. Niin aina. Sitten istutaan lattialla ja ihaillaan, miten yksi lapsi on reipastunut, toinen oppinut kävelemään, kolmas puhumaan. Lähtiessä yksi äiti hupsuttelee ja kikatuttaa vauvaani, että saan itse pukea rauhassa.

Kävelen kotiin. Pikkutyyppi nukahtaa rattaisiin. Olo on kumman keveä. 

Vertaistukiverkostoni. Ryhmä naisia, joiden nimiä en tiedä – tai ainakaan muista. On Oivan äiti, supermukava tyyppi, jonka ajatukset tuntuvat kulkevan omieni kanssa samoja latuja. Ne kaksi äitiä, joiden vauvat ovat samanikäiset pikkutyypin kanssa, ja joiden kanssa vertaillaan hampaita ja unirytmejä. Se maailman kaunein lätkävaimo, joka jaksaa hymyillä vaikka lapset sairastavat ja valvottavat miehen ollessa pelireissuilla. Se ihana neljän lapsen äiti, mun idoli, jolla on leppoisa elämänasenne ja rauhallinen olemus. Joka kohtaa vertaisenaan minut, "vain" yhden lapsen äidin. Myöntää auliisti, että hänkin on usein ymmällään uusien vaiheiden edessä. Ollaan yhdessä.

Kiitollisena,

– meiramiina

8 kk yöhulinat – unihiekkaa etsimässä

Hei te kaikki yön pimeinä tunteina vauvaanne kanniskelevat vanhemmat, joiden mielessä on vain yksi kysymys: MIKSI VAUVANI EI NUKU!? Saiskos olla vertaistukea? Tämä on myös tarina siitä, miten eräs vauvaperhe onnistui parantamaan öitään melko lempein menetelmin.

Vauvaa odottava saa kaikenlaisia "hyviä" neuvoja ja "kivoja" kommentteja. Kuten että nuku nyt kun vielä voit, teillä valvotaan seuraavat kahdeksantoista vuotta, hehheh. Odotin vähän kauhunsekaisin tuntein zombielämää ja kroonista univajetta – turhaan. Me olemme ilmeisesti päässeet poikkeuksellisen helpolla, koska meillä on nukuttu tähän asti oikein hyvin. Vauva on nukahtanut kainaloon, rinnalle, omaan sänkyynsä tai hyssyttelyyn, milloin mihinkin, ja herännyt öisin syömään kerran tai kaksi. Silloin tällöin sattuneet huonot yöt (jotka ovat johtuneet yleensä hampaiden puhkeamisesta) on paikattu seuraavana päivänä nukkumalla pidempään tai ottamalla vauvan kanssa yhteiset päiväunet.

Mutta NYT määkin tiedän miltä tuntuu univaje yhdistettynä vauva-arkeen. Kun pikkutyyppi täytti 8 kuukautta, alkoivat nukkumisvaikeudet. Vauva käy iltaisin ihan kierroksilla eikä rauhoitu unille vaan höpöttää, vääntelehtii, kiskoo mua hiuksista, järjestelee petivaatteita, kiipeää mun päälle tai hakkaa pinnasängyn laitoja. Pahimpina iltoina vaan itkee, itkee, itkee. Öisin hän on tosi levoton, heräilee vähän väliä, lähtee unissaan konttaamaan tai nousee silmät kiinni seisomaan sängynlaitaa vasten. Imettäminen ei enää auta vauvaa rauhoittumaan unille kuten ennen, mutta isä ei silti kelpaa nukuttajaksi. Aaaaaargh.

Saimme neuvon kokeilla iltapuuron antamista, jospa vauvalla on öisin nälkä. Ei auttanut. Kokeilimme neuvolan ohjeiden mukaan kiinteiden ruokien syöttämistä viisi kertaa päivässä, jospa iltapuurokaan ei enää riitä pitämään nälkää aamun saakka. Ei auttanut. Lauloimme, hyssytimme, heijasimme, kanniskelimme, tarjosimme tuttia, kapaloimme, silitimme, suhisimme. Ei auttanut. Jokailtainen painiottelu/karkuunkonttaus/ölinämölinä-triathlon päättyi täsmälleen oikella hetkellä tapahtuneeseen lempeän kiinnipidon, tissitainnutuksen ja äidillisen rauhoittavan ääntelyn yhdistelmään. Jos ajoitus oli väärä, alkoi show alusta.

Seuraa muutama rivi kitkerää tilitystä. Kaiken tämän keskellä joku tulee sitten kommentoimaan, että sellaista se on kun on tottunut saamaan tissiä aina kun haluaa, ei nukahda ilman tissiä enää vauva. No eipä nukahda tissi suussakaan, että se siitä teoriasta. Ja että kyllä olisi omaan sänkyyn kannattanut nukuttaa ihan pienestä asti. No kiitos, minäpä otan aikakoneeni ja lähden laitokselle unikouluttamaan vastasyntynyttäni, ei kait ne ihokontaktin merkitystä korostaneet kätilöt ja synnytysvalmentajat ja lukuisat vauvanhoito-oppaat mistään mitään tiedä. Ja että eihän se ihme ole ettei sänkyyn nukahda, kun on tottunut olemaan niin paljon sylissä ja liinassakin on jatkuvasti kannettu. No eipä nukahda nykyään syliin eikä liinaan eikä reppuun eikä mihinkään muuallekaan. Mutta kiitos kommentista hei. 

Faktaa vauvan unesta ja unikouluista

Nyt tarvitaan tietoa eikä mututuntumaa. Lainasin kirjan "Unihiekkaa etsimässä: ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin" (Keski-Rahkonen & Nalbantoglu, 2015). 

Ensimmäinen ilahduttava pätkä on johdannossa (s. 10): 

"Nukutusmenetelmä ja unikoulut nostattavat vahvoja tunteita. Monien mielestä on olemassa vain yksi oikea tapa nukuttaa vauva. Todellisuudessa useat eri nukutus- ja unikoulumenetelmät on huolellisesti tehdyissä tutkimuksissa todettu sekä tehokkaiksi että turvallisiksi. Tieteellisesti menetelmiä on vaikeaa, jopa mahdotonta, asettaa paremmuusjärjestykseen. Erilaisiin tilanteisiin on tarjolla erilaisia ratkaisuja. - - Kantavana ajatuksenamme on luottaa vanhempien omaan päättelykykyyn." 

Kiitos. <3 Kirjassa käsitellään ensin vastasyntyneen unta, sitten isomman vauvan, taaperon ja leikki-ikäisen nukkumista. Huomioon otetaan niin omassa huoneessa nukkuvat kuin perhepetiläiset, imetetyt ja vieroitettavat. Oman osionsa ovat saaneet myös yleisimmät lastentaudit ja unen häiriöt. Erilaiset unikoulut käydään läpi kertoen niiden perusperiaatteet, hyvät ja huonot puolet ja neuvotaan käytännön toteutuksessa. Kirja siis sopii erinomaisesti lukemistoon silloin, kun pohdit, millä metodilla saisit oman lapsesi nukkumaan paremmin.

Mikä unikoulu meille sopii – vai sopiiko mikään?

Unikoulun tarkoituksena on opettaa lapsi nukahtamaan ilman aikuisen apua. Joissain perheissä tavoitteena on saada lapsi nukkumaan omassa sängyssään, toisissa lapsi halutaan vieroittaa yöimetyksistä. Unikouluja on monenlaisia, ja erilaiset unikoulut soveltuvat erilaisiin tilanteisiin: toisissa lapsen annetaan itkeä itsekseen, toisissa lapsi nostetaan syliin tai hänellä on näköyhteys aikuiseen. Siispä metodin valintaan. Meillä realiteetit ovat seuraavat: 

• Tosiasia 1: emme jätä vauvaa yksin itkemään. Meidän vauva on itkenyt elämässään todella vähän, ja yleensä itkulle on ollut selkeä syy: nälkä, väsy, mahakipu tai jälkikäteen hoksattu hampaiden puhkeaminen. Selittämätön itku on yleensä lakannut kun hän on päässyt jonkinlaiseen ihokontaktiin (otettu syliin, annettu sormi vauvan puristettavaksi tai ihan vaan koskettu vauvaa). Huomiotta jätetty itku ei lopu vaan voimistuu ja muuttuu sitä hätäisemmäksi, mitä kauemmin siihen vastaaminen kestää. Olen ajatellut, että hän öisellä itkullaan varmistaa, ettei hän ole yksin. Mutta itkuja on tietysti erilaisia: oli vaihe, jolloin vauva parahti yöllä yhtäkkiä itkuun, ja muutaman sekunnin päästä itku loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Tällaisiin parahduksiin emme riennä puuttumaan. Eikä ehdittäiskään, ollaan silleen vähän hitaita. Nyt viime viikkoina vauvalta on alkanut löytyä myös "mua ärsyttäääääää" -itku, joka on myös ihan eri asia kuin öinen lohduton itku. Varmasti on niinkin, että joskus vauva itkeskelee ihan vaan koska häntä väsyttää. Mäkin itken joskus jos mua väsyttää enkä saa unta. Silloin toivon, että mut otetaan syliin. Oli syy mikä hyvänsä, meillä itkevää vauvaa lohdutetaan. Siksi yksin itkemään jättämistä vaativat unikoulut eivät tule kyseeseen. 
• Tosiasia 2: imetys ei ole ongelma. Mun on tarkoitus jatkaa osittaisimetystä niin kauan kuin se tuntuu oikealta. Vieroittaminen ei siis ole ajankohtaista, eikä öinen imetys tunnu musta raskaalta. Vauvalla ei ole myöskään uniassosiaatiota imetykseen, koska hän osaa nukahtaa myös ilman rintaa. On siis ihan ok, että vauva nukahtaa joskus tissille tai tankkaa yöllä. Mutta olis kiva, että hän JATKOSSAKIN osaisi nukahtaa ilman rintaa.
• Tosiasia 3: perhepeti ei ole ongelma. Yhdessä nukkuminen on ollut meille hyvä ja toimiva järjestely. Nukun paremmin ja yöimetyksiin havahtuminen on mulle helpompaa kun vauva nukkuu vieressä. Vauvaa ei ole lähiaikoina tarve saada nukkumaan omaan sänkyynsä tai huoneeseensa.
• Tosiasia 4.: vauvan unen laatu ja mun jaksaminen ON ongelma. Pitäisi siis jotenkin saada vauva nukahtamaan myös isänsä kanssa ja nukkumaan paremmin sekä saada äiti jaksamaan paremmin.

Näiden meidän perheen realiteettien pohtimisen myötä huomaan, ettei yksikään esitelty unikoulu oikein tunnu meidän tämänhetkiseen arkeen sopivalta. Ajatus siitä, että vauva hakisi unta yksin omassa sängyssään, tuntuu meidän elämäntyyliin vieraalta. Luontevammalta tuntuu se, että lapsi nukahtaa äidin tai isän kainaloon. Tähänkin suhtautumistapaan kirjasta löytyy oma lukunsa: "Unikoulu ei ole meidän juttumme." 

Kun unikoulu ei tunnu oikealta vaihtoehdolta

Kirjoittajat antavat synninpäästön niille vanhemmille, jotka eivät koe unikoulua omaan elämän- ja kasvatustyyliinsä sopivaksi. On ihan sallittua todeta, että meillä hyväksytään rikkonaiset yöt osaksi nykyistä elämää. Repaleisten öiden sietäminen on kuitenkin helpompaa, jos osaa lopettaa stressaamisen: kunhan on tarkistettu, ettei vauvan heräily johdu sairaudesta tai allergiasta, voi ulkopuolisten neuvot ja päivittelyt jättää huomiotta. Kelloa on turha katsoa joka heräämisen yhteydessä, ja nukkumapaikasta on syytä tehdä mahdollisimman miellyttävä, jotta uneen pääseminen olisi yöherätyksen jälkeen helpompaa. Elämän tahtia kannattaa muutenkin hidastaa: hellittää omista vaatimuksista ja pitää kiinni niistä asioista, jotka tuntuvat mukavilta. Vastuuta on syytä jakaa puolison kanssa.

Yllämainitut seikat ovat meillä aika hyvässä kuosissa. Herätyskello on siirretty jo aikaa sitten pois mun näkökentästä ja mä nukun hyvällä omatunnolla päiväunet vauvan kanssa silloin kun haluan. Päivisin mun ei tarvitse yhden lapsen äitinä välttämättä jaksaa muuta kuin hoitaa vauvaa: tarjota ravintoa, seuraa ja turvaa. Mutta silti musta tuntuu, että taakka alkaa kasvaa liian suureksi. Miksi?

Vianmääritys – miksi meidän unirutiinit eivät toimi?

Työnjakomme on ollut sellainen, että minä hoidan nukuttamisen ja mahdolliset yövalvomiset arkisin ja Ukkonen viikonloppuisin. Näin Ukkonen saa lähteä levänneenä töihin ja minä saan nukkua viikonloppuna kunnolla. Tähän asti työnjako on toiminut hyvin, mutta nyt huomaamme, että myös viikonloppujen nukkumisasiat ovat valuneet minun vastuulleni. Se on ymmärrettävää, koska imetys on meillä aika suuressa roolissa vauvanhoitoa, mutta myös siksi, että minä olen iltavirkumpi. Iltarutiiniit olemme hoitaneet miten milloinkin, yhdessä tai itsekseen. Arkena Ukkonen meni niiden jälkeen usein jo nukkumaan kun vauva tankkasi vielä iltamaitoaan ja mä luin kirjaa, katsoin läppäriltä sarjaa tai selailin uutisia. Jossain vaiheessa vauva nukahti ja mä aloin nukkumaan sitten kun siltä tuntui. Ukkosen vuorolla hän otti puolinukuksissa olevan vauvan kainaloon ja lähti yläkertaan nukkumaan, kun mä jäin vielä valvomaan. Homma toimi oikein hyvin – kunnes lakkasi toimimasta. Vauva ei enää nukahtanutkaan iltatankkaukseen vaan alkoi venkoilla. Kaiken ylimääräisen häiriön poistaminen ei auttanut vauvaa rauhoittumaan. Yritin imettää vauvaa uneen, huonolla menestyksellä. 

Kun Ukkonen oli nukkunut jo hyvän aikaa yöuniaan, minä painin kolmatta tuntia unta vastaan taistelevan vaaperon kanssa. Joka ikinen ilta.

Sitten tuli Se Ilta. Mun ja vauvan painimatseja oli kestänyt jo kolme viikkoa, ja olin ansaitun iltavapaan tarpeessa. Vauva nukkui jo isänsä kanssa kun lähdin tapaamaan kavereita. Jääkaapissa on maitoa, tuttipullosta juomista on harjoiteltu. Ennen puoltayötä kotoa tulee viesti. Vauva on herännyt lähtöni jälkeen, katsellut ympärilleen mua etsien, alkanut itkeä kun äitiä ei löytynyt. Nukahtanut lopulta umpiväsyneenä itkua tihrustaen. Herännyt vähän ajan päästä uudelleen ja parahtanut heti lohduttomaan itkuun. Nyt Ukkonen ei saa vauvaa rauhoittumaan, syömään eikä nukahtamaan. Lähden kotia kohti. Kuulen ulos asti että vauva huutaa täysin hysteerisenä paniikki-itkua. Kun vauva näkee minut, hän parahtaa helpottuneeseen itkuun ja pyrkii mun luo. Otan hänet syliin. Vauva painautuu mua vasten, rauhoittuu, itku laantuu. Annan vauvalle tuttipullon ja hän syö ahnaasti. Katsoo minua kulmat kurtussa, tarkasti, ääntelee närkästyneesti. Kaivautuu mun kainaloon, huokaisee tyytyväisenä ja nukahtaa. 

Tajusimme vasta nyt, että vaikka vauva ei vaadi illalla rintaa nukahtaakseen, hän ei osaa nukahtaa yöllä uudestaan ilman äitiä. Seuraavat yöt hän tarkistaa vähän väliä, etten ole kadonnut. Seuraa päivälläkin kannoilla ja alkaa itkeä lohduttomasti, jos katoan näköpiiristä. Haluaa olla usein sylissäni. Muutaman päivän kuluttua alkaa taas luottaa siihen, etten ole lähdössä mihinkään.

Uniongelmiemme ydin on siis se, että minä näyttelen liian keskeistä roolia vauvan omassa unirituaalissa. Lisähaastetta tuo se, että vauva on jostain syystä öisin levoton ja minä päivisin rättiväsynyt – vauva sen sijaan on päivisin hyväntuulinen ja pirteä, eli häntä levottomat yöt tuskin haittaavat. Pääongelma on siis minun jaksamiseni. Jotain on pakko tehdä. 

Operaatio parempi uni: rutiinit, vastuunjako ja täsmäimetys

Miten siis saisimme vauvan unta paremmaksi ja jaettua nukutusvastuun tasaisemmin? Palataanpa kirjan lukuun 7: "Iltarutiinit – ensimmäinen askel hyvään yöhön". Iltarutiinit pidentävät tutkitusti vauvojen yöunta keskimäärin 86 minuuttia ja taaperoiden 54 minuuttia. Ohhoh. Rutiinien vaikutuksen arvellaan perustuvan lapsen vireystilan alentamiseen; vanhemmille rutiini antaa tunteen iltakaaoksen hallinnasta. Tärkeintä on, että nukkumaanmenoaika on aina sama ja iltapuuhat toistuvat kiireettöminä ja ennalta-arvattavina joka ilta – huolimatta siitä, kuka nukuttaa. Usein lasta päivällä hoitava vanhempi on illalla jo väsynyt, jolloin kannattaa harkita sitä, että lasta vähemmän hoitava aikuinen ottaa iltarutiinit vastuulleen. Kuulostaa järkevältä.

ILTARUTIINIT. Päätämme, että iltarutiini aloitetaan jatkossa viimeistään kahdeksalta: silloin se ehditään toimittaa rauhallisesti ja leppoisasti, ja Ukkonen ehtii auttaa myös varsinaisessa nukuttamisessa ennen omaa nukkumaanmenoaan. Ensin vauva saa iltapuuron. Iltamaito tankataan tästä lähtien olohuoneessa, jotta vauva ei mieltäisi minua ja maitoa osaksi omaa nukahtamisrituaaliaan. Sen jälkeen rauhalliseen tahtiin hampaiden pesu, vaipan vaihto ja yöpuvun pukeminen makuuhuoneessa. Iltarutiiniin lisätään mukava lukuhetki: käyn ostamassa muutaman nukkumaanmenosta kertovan paksulehtisen kirjan, joita luetaan vain unille mennessä. Sängystä löytyy myös tutti ja unilelu. Kaiken tämän tavoitteena on helpottaa vauvan siirtymistä unimoodiin.

VASTUUNJAKO. Eräs äiti alkaa olla univajeensa kanssa melkoisen kypsä. Siispä Ukkonen ottaa illoista täyden vetovastuun. Hän puuhastelee iltatoimet vauvan kanssa, hämärtää makuuhuoneesta valot, heijaa ja hyssyttää kunnes vauva nukahtaa. Tässä kohtaa oli mulle se tiukin paikka. Mun oli järkyttävän vaikea pysytellä poissa makkarista, kun kuulin vauvan itkusta, että hän kaipaa mua. Vaikka tiesin, että vauva on isänsä sylissä, maha täynnä maitoa. 

Ensimmäisenä iltana vauva itki tunnin. Toisena iltana ehkä kolme varttia. Kolmantena puoli tuntia. Nukahti joka ilta isänsä syliin mutta heräsi hetken päästä itkien. Ukkonen hyssytti ja heijasi vauvan uudelleen uneen. Minä kömmin nukkuvan vauvan viereen. Yöt menivät edelleen kukkuessa, vähän väliä imettäen ja vauvaa rauhoitellen, mutta mä jaksoin päivät paremmin sekä fyysisesti että henkisesti kun tiesin, että saan taas illalla muutaman tunnin omaa aikaa ja levähtää ennen levotonta yötä. Ukkonenkaan ei kokenut illan heijailumaratoneja raskaiksi, oli vain tyytyväinen, kun sai vauvan simahtamaan syliinsä joka ilta vähän edellistä nopeammin.

Neljäntenä iltana tapahtui läpimurto. Vauva itki ennen nukahtamistaan neljä minuuttia. NELJÄ MINUUTTIA. Nukkui sikeästi kolme tuntia ennen ensimmäistä heräämistään. Minä kävin jo kyselemässä, että onko mulla lähtenyt kuulo. Viidentenä iltana vauva nukahti sillä sekunnilla, kun Ukkonen käänsi hänet vaakatasoon. Ja nukkui sikeästi neljä tuntia.

TÄSMÄIMETYS. Olen kokeillut nyt muutamana iltana vielä kolmatta kirjan vinkkiä, nimittäin täsmäimetystä. Se tarkoittaa, että imetän vauvan juuri ennen kuin menen itse nukkumaan. Meillä tämä on erityisen helppoa, koska nukumme perhepedissä: vauvaa ei tarvitse herättää, vaan kun kömmin nukkuvan vauvan viereen ja nostan paidanhelmaa, hän alkaa evästää kuin autopilotilla. Ollessaan kylläinen hän kääntää itse päänsä poispäin ja jatkaa unia. Tällä konstilla mä olen saanut nukkua useamman tunnin ennen vauvan seuraavaa havahtumista ja imetystä. Ja se tuntuu kuulkaa luksukselta se.

"Se on vaan vaihe" – kahdeksankuisen yöhulina on normaalia

Meillä on eletty uutta aikakautta nyt viikon verran. Iltarutiinit on lähteneet rullaamaan tosi hyvin, ja hämmästelen joka ilta miten helposti vauva nykyään nukahtaa. Nytkin naputtelen tätä makkarin nojatuolissa, ja vauva nukkuu yksin perhepedissä. Uskalsin jo ilmoittautua ystäväporukkani pikkujouluihinkin, kun tiedän, että Ukkosen ja vauvan ilta sujuu leppoisissa merkeissä vaikka olen poissa. Vaikka imetän edelleen monta kertaa yössä, saan nukkua ainakin yhden pitkän unipätkän joka yö. Olo on huomattavasti parempi kuin viikko sitten. Silloin tuntui, että tätäkö tämä nyt sitten on. Rikkonaisia öitä, sumuisia päiviä. Väsymystä ja univajetta. Keskittymisvaikeuksia ja muistiongelmia. Itkettää, ahdistaa, masentaa. Mutta se olikin vain Vaihe. Ohimenevä. Väliaikainen. 

Eniten helpottaa, kun saa tietää, että muillakin voi olla sama Vaihe. Että tämäkin on normaalia. Kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy nimittäin taulukko yleisistä lapsen kehitysvaiheeseen liittyvistä univaikeuksista. Tuli niin tarpeeseen että sen olisi mun mielestä voinut painaa kirjan johdantoon. Tiesitkö, että lähes kaikilla vauvoilla on 8–12 kk ikäisenä vaihe, jolloin uni on normaalia levottomampaa?

Kyllähän tämä aika tutulta vaikuttaa, niin meillä kuin tuttavaperheissäkin. Selittämätön yöhulinointi johtuukin siitä, että vauva oppii niin hirvittävän paljon uusia asioita, että hän harjoittelee ja prosessoi niitä yölläkin, ja hänen on siksi vaikea rauhoittua lepäämään. Onko meidän yöt siis parantuneet, koska teimme uusien unitapojen opettelun eteen töitä vai koska kehitysvaihe on menemässä ohi? En tiedä, mutta uskon että iltarutiineista ja useampaan nukuttajaan tottumisesta on hyötyä jatkossakin.

Tiedän, että vielä joskus edessä on imetyksestä vieroittaminen, omaan sänkyyn siirtyminen, muutto omaan huoneeseen, sängyn alla piilottelevat möröt ja "ei mua väsytä" -taistelut. Mutta juuri nyt meidän nukkumisjärjestely toimii ja elämä on hyvä näin. Ja kun se seuraava nukkumiseen liittyvä Vaihe on käsillä, tiedän minkä kirjan puoleen käännyn.

Riittävästi unta kaikille toivoen,

meiramiina

Faktat ja kuvat teoksesta: Keski-Rahkonen, A. & Nalbantoglu, M. 2015 (7. uud. p.). Unihiekkaa etsimässä. Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin. Duodecim. Mielipiteet ja omakohtaiset kokemukset tuttuun tapaan ihan vaan mun omiani, kenenkään muun valintoja arvostelematta.  <3

Imetysmekko juhliin – toivoton tehtävä?

Juhlamekon tarve yllätti tuossa jokin aika sitten. Tuska ja ahdistus. Koska pikkujoulukausi on käsillä, niin ajattelin jakaa muutaman vinkin sulle, joka ehkä olet hankkimassa imetysvaatetta ensimmäistä kertaa ja olet yhtä pihalla kuin minä olin muutama kuukausi sitten.

Huomasin raskausaikana, että sopivien äitiysvaatteiden löytäminen kaupan rekistä on mission impossible. Hyvin harva vaatekauppa pitää valikoimassaan äitiysvaatteita, ja tarjolla olevat on mulle yleensä ihan väärän värisiä, mallisia tai tyylisiä. Tai sit oon vaan hankala asiakas. Ilmankin tietysti pärjää – ison mahan kanssa riittää kun lainaa miehen T-paitoja ja huppareita ja imettää voi ihan normivaatteissa. Mutta imetykseen suunnitellut vaatteet tekee imettämisestä helpompaa ja huomaamattomampaa. Kotona ei ole niin väliä, vaikka tissit vilkkuu, mutta juhlissa olisi ihan kiva hoitaa homma silleen "vähäeleisesti". 

Noh. Kiertelin jälleen kauppakeskusten vaatekaupoissa kuuntelemassa ei-oota ja sovittamassa mekkoja, joissa imettäminen edellyttää koko mekon nostamista korviin. Plääh. En muutenkaan tykkää shoppailusta, enkä varsinkaan tuntikausien kiertelystä ilman minkäänlaista tulosta. Viimein tajusin siirtyä nettiin googlailemaan haaveideni valkoista imetysmekkoa. Ja sieltähän se löytyi!

Minusta tässä on ihanaa vintage-henkeä. 

Mekko on Mamalicious-merkkinen Mivane June, ja matsku joustavaa ja pehmoista. Imetystoiminto on kätevä: väljä pitsiosa peittää aluskankaan, jossa on halkiot molempien rintojen kohdalla. Imetys onnistuu huomaamattomasti ja mahdolliset maitoroiskeet jää piiloon alusmekkoon. Pieni miinus läpikuultavasta aluskankaasta, tän alle ei voi ihan mitä vaan rintsikoita laittaa. Mekko on kivan joustava ja tyköistuva (eli muotoilevat sukkikset tuli ihan tarpeeseen, heh).

Mekko löytyi Mammas.fi -verkkokaupasta 50 % alennuksella, joten se on varmaankin poistuva malli – muun värisiä pitsimekkoja Mammasista löytyy kyllä nytkin. Laitoin tilauksen vetämään sunnuntaina ja ajattelin, että toimitukseen menee varmaan vähintään viikko. Mitä vielä – kahden tunnin kuluttua sähköpostiini kilahti tieto, että mekko on jo lähetetty. Tiistai-iltapäivänä sain viestin, että mekko on noudettavissa kaupan pakettiautomaatista. Nyt oli nopeaa toimintaa!

Olen hankkinut aiemminkin imetysvaatteista netistä, lähinnä isoilta ulkomaisilta yrityksiltä. Mua on kuitenkin vähän arveluttanut etenkin palautustuotekohun vuoksi – en halua tukea yrityksiä, jotka toimittavat asiakaspalautukset suoraan kaatopaikalle. Kotimaisten pienyritysten toimintatapoihin mulla on suurempi luotto, mutta joskus ongelmana on hankala verkkokauppasovellus: jos tuotteiden selaaminen ja hakeminen on turhan vaivalloista, jää tilaus tekemättä. 

Arvostan siis verkkokauppaa, josta tuotteiden etsiminen ja maksaminen on helppoa ja toimitus nopea – Mammasilla on. Valikoimista löytyy mm. Boob- ja Mamalicious-vaatteita, jotka havaitsin hyviksi jo raskausaikana: Mamalicious-toppahousut oli mun lempparit ison mahan kanssa (lähdin niissä synnyttämäänkin) ja Mamaliciousin farkkuja ja Boobin tunikaa käytin sekä raskauden aikana että synnytyksen jälkeen. En oikein tykännyt "masutuubifarkuista", ja Mamaliciousin mallistosta löysin pillifarkkuja, joissa vyötärön sivuilla on joustopalat. Ei purista kuulkaa mistään. Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos. ;) Musta vaan on kiva kehua silloin kun homma toimii. 

Että terveisiä vaan Ouluun!

– meiramiina

P.S. Mammasilla on nytkin paljon hajakokoisia tarjoustuotteita jopa 70 % alennuksella, kannattaa käydä kurkkaamassa jos sulla on tarvetta raskaus- tai imetysvaatteille! Sieltä löytyy myös äitiystoppatakkeja – jos olisin nyt raskaana, saattaisin investoida tähän 3-in-1 Tikka -äitiystoppatakkiin, koska sitä voi käyttää paitsi normitakkina ja raskausajan toppiksena, myös kantamiseen. Plus että siinä on tosi komee kaulus.

Sormiruokaa vauvalle (soseangsti äidille)

Meidän vauva on sekasyöjä – nimittäin äidinmaidon, soseiden ja sormiruoan. Kirjoitin ruoka-asioista aiemmin täällä. Sittemmin olemme antaneet hänelle joka ilta kaurapuuroa sekä vaihtelevasti sormiruokaa ja erilaisia soseita: itse muussattuja hedelmiä ja juureksia sekä kaupan 100 % hedelmäsoseita. Milloin mitäkin, säännöllisen epäsäännöllisesti. Homma toimi ja kaikilla oli kivaa. Viime neuvolakäynnillä tuli kuitenkin vähän sellaista viestiä, että 8-kuisen pitäisi syödä päivittäin jo viisi ateriaa, joista yksi liharuokaa. Tämä siitäkin huolimatta, että maito maistuu paremmin kuin hyvin, vauva on kasvanut edelleen tasaisesti niin painon kuin pituudenkin puolesta, on reipas ja toimelias eikä ole sairastellut ollenkaan. Nyt sitten lusikalla sosetta nassuun, puuroa aamuin illoin, pääruoalla lihasosetta ja välipalalla hedelmäsosetta. Ja maitoa annetaan vasta soseiden jälkeen.

En tiedä mikä muhun meni. Kaksi päivää tuputin vauvalle lusikasta puuroa, hedelmäsosetta, pottusosetta, lihasosetta, porkkanasosetta. Sosettasosetta. Vauva hermostui, äiti hermostui. Ruokahetkistä tuli ahdistavia, kun kyttäsin syödyn ruoan määrää, taistelin rimpuilevan lapsen kanssa, yritin huijata ja juksauttaa. Oli kuulkaa junat ja autot ja lentokoneet ja tsukutsuku suukku auki. Ei auta. Vauva Omatoiminen haluaa syödä ITSE. Eihän tässä ole mitään järkeä. Mä niin päätin jo aikaa sitten, etten enää ikinä paineistu näistä ruoka-asioista, vaan teen just niin kuin oikealta tuntuu, vauvantahtisesti. Ja heti kun vähän tulee eriävää katsantokantaa, niin kyseenalaistan oman tekemiseni ja alan angstata että nyt on koko lapsi pilalla kun en ole syöttänyt lusikalla sosetta viittä kertaa päivässä. Miksi? Koska äitisyyllisyys. Koska lapsen paras. En kritisoi neuvolaa, he toimivat yleisten suositusten ja ohjeiden mukaan. Kritisoin itseäni. Miksi mun on niin vaikea uskoa, että mä osaan etsiä tietoa ja tehdä sen pohjalta perusteltuja päätöksiä oman vauvani parhaaksi?

Meille nyt ei vaan tuo lusikkahomma sovi. Palasimme sormiruokailuun. Sovimme, että Ukkonen syöttää vauvalle kerran päivässä iltapuuron ja tarvittaessa yhden lihasoseen. Häneltä lusikalla syöttäminen sujuu paremmin. Minä huolehdin päivän muut ruokailut valitsemallani tyylillä, eli sormiruokana. Ja kun lakkasin stressaamasta, aloin taas leppoisin mielin etsiskellä sormiruokavaihtoehtoja viljaisalle ja lihaisalle lusikkaruoalle. Ja sellaisiahan löytyy. Kuten nyt vaikka tämä apinaeväs – piti tulla keksinkaltaisia, tulikin vähän kuin banaanilättyjä. Tein köyhän miehen version: taikinaan tuli yksi banaani, desi kaurahiutaleita ja ruokalusikallinen rypsiöljyä. Keittiöön levisi paistaessa ihana banaanin tuoksu.

Apinaevään kanssa on tarjolla milloin mitäkin, eräälläkin välipalalla porkkanaa, kukkakaalta, kurkkua ja TalkMuruja. Vauva tarttuu yleensä ensin tuttuihin makuihin, sitten rohkeasti uuteenkin ruokaan ja maistelee mietteliäänä.

Huomautettakoon, että näiden kuvien ottamisen jälkeen tajusin, että kurkku kannattaa kuoria vauvalle. Kuorittuna vauvan on huomattavasti helpompi käsitellä sitä suussaan, eikä kurkunpaloja ole enää jäänyt suuhun pyörimään samalla tavalla kuin ennen.

Pilkottavien ja kypsennettävien ruokien lisäksi kaupasta löytyy myös sellaisenaan sormiruoaksi soveltuvaa. TalkMURU on meidän uusin hittiruoka. Murohyllystä löytyneet murut ovat ihan huippuhyvät pinsettiotetta treenaavalle lapselle. Niissä on kauraa, ohraa ja ruista sekä vähän suolaa (olisi tietysti parempi, jos suolaa ei olisi ollenkaan, mutta näissä sitä on kuitenkin tosi vähän, lue lisää täältä). Pikkutyyppi on tähän mennessä maistellut viljoista vain kauraa, ja TalkMURU oli helppo tapa ottaa muutkin viljat mukaan ruokavalioon. Sitä paitsi murujen kanssa näprätessä hän jaksaa paremmin odottaa, että ehdin laittaa meidän molempien annokset valmiiksi.

Maissinaksut ovat edelleen pikkutyypille tosi mieluisia. Sipsihyllystä löytyneistä naksuista saa hyvin kiinni, eivätkä ne sisällä muuta kuin luomumaissia ja auringonkukkaöljyä. 

 

Hedelmiä pikkutyyppi syö tosi mielellään, mutta ne ovat usein vähän turhan liukkaita käsitellä. Joissain ruoka-aineissa on myös suurempi tukehtumisriski. Siksi hankimme hedelmäverkon, johon voi lastata milloin mitäkin ruokaa. Vauva saa pureskella ja maistella ruokia verkon läpi, eikä tarvii pelätä, että hän saa irti liian suuren palan.  Meillä tämä tunnetaan hedelmäpussina, joissain kaupoissa löytyy nimellä ruokasuodin. Edit: Vuoden 2018 äitiyspakkauksessa on vastaava kapistus nimellä "maistelututti". Siitä on meillä syöty ainakin kurkkua ja tomaattia, viinirypäleitä, banaania, kiiviä ja päärynää.

Vauva on toistaiseksi syönyt lihaa pääosin sekoitettuna bataatti-, porkkana- tai perunasoseeseen, mutta nyt kokeilin antaa lihankin sormiruokana ja tein vauvan jauhelihapihvejä. Jätin pois kesäkurpitsan, kun sitä ei ollut kaapissa. Hyvän makuisia tuli! Kylkeen laitoin riisi-maissi-kierremakaroonia sekä höyrytettyjä bataatti- ja porkkanapaloja. Parilla ensimmäisellä maistelukerralla pikkutyyppi oli tyypilliseen tapaansa vähän epäluuloinen, mutta muutamaa päivää myöhemmin pihviin tartuttiin jo huomattavasti hanakammin. 

Ja ei, meidän kahdeksankuinen ei todellakaan syö noin isoja annoksia, vaikkakin ruokaa on tarjolla kuvattu määrä. Hän nimittäin näprää ruokaa sormillaan, maistelee, ottaa ruoan pois suustaan ja katselee sitä, kääntelee, vääntelee, vaihtaa kädestä toiseen, laittaa pöydälle, tarttuu uudestaan, puristaa nyrkkiin, tiputtaa syliin, nostaa takaisin pöydälle, maistaa uudestaan ja tiputtaa jossain vaiheessa lattialle. Suuhun päätyy lopulta vain pieni osa siitä ruokamäärästä, mikä oli tarjolla. Loput on lattialla, kas näin (kuvassa myös jälkiruoaksi tarjottu kiivilohko sekä koirankarvoja ynnä muuta epämääräistä, pitäisköhän siivota):

Ajattelen, että vauvan ruokailun tarkoitus ei ole niinkään syöminen kuin ruokaan tutustuminen kaikilla aisteilla. Siinä sivussa treenaillaan motorisia taitoja. Mutta mun täytyy muistaa, että mulla on terve, rintamaidolla hyvin kasvava lapsi. On myös lapsia, jotka ihan oikeasti tarvii enemmän kiinteää ruokaa. Ja on myös vauvoja, joille soseiden syöminen ei ole mikään ongelma, vaan jotka antavat mielellään aikuisen syöttää heitä lusikalla. Juu-u, olen jopa ihan omin silmin todistanut kuvatun kaltaisia tilanteita. Viimeksi tänään perhekerhossa. Kuvitelkaa: vauva avaa suunsa, odottaa että sinne laitetaan ruokaa, nielaisee ja avaa suunsa uudestaan! Käsittämätöntä. Meillä ois lentäneet jo lusikat seinään.

En siis ole sitä mieltä, että kaikkien pitäisi sormiruokailla. En oikeastaan ylipäätään ole mitään mieltä muiden vauvanhoitotavoista. Jokainen tehköön niin kuin omassa arjessaan ja oman vauvansa kanssa parhaaksi näkee. Mutta jos tämä sormiruokahomma kiinnostaa, niin oikein erinomainen ja ehdottoman asiantunteva sivusto on tämä: Simppeli sormiruokakeittiö (sieltä löytyi nuo ruokaohjeetkin). Ihan aluksi kannattaa lukea osio Sormiruokailun ABC, etenkin turvallisuusasioista kertova kappale.

Mitäs teidän ruokapöytiin kuuluu?

– meiramiina

P.S. En ole unohtanut kemikaalihaastetta – se vain ottaa enemmän aikaa kuin luulin. Tulollaan on!

#kemikaalihaaste

YLE Akuutti haastoi vast´ikään kansalaisia vähentämään arkista kemikaalikuormaansa. Haasteaika oli ja meni, mutta ajatus jäi itämään. Lapsiperheessä aihe ei ole mitenkään vähäpätöinen – altistanhan omilla valinnoillani myös lapsen kemikaaleille. 

Mä olen aina ollut herkkä esim. voimakkaille hajuvesille ja tuoksukynttilöille, mutta raskauden myötä herkistyin entisestään. Olen ajatellut, että raskausajan herkistyminen on luonnon tapa kertoa odottajalle ja imettävälle, että turhia kemikaaleja on nyt syytä välttää. Nykyään nenääni häiritsevät myös liian voimakkaat pesuaineet: päätä alkaa särkeä ja silmiä kirvellä, henkeäkin vähän ahdistaa ja olo on tukala. Valitsen siis mieluusti ekoversion tai hajusteettoman tuotteen aina kun sellainen on saatavilla, ja miellän itseni melko valistuneeksi kuluttajaksi. 

Päätin kuitenkin tutkailla oikein kunnolla, että minkälainen onkaan meidän huushollin kemikaalikuorma. Ihan ekaksi tein YLE:n Kemikaalitestin. Tulos: "OK, olen keskinkertainen kemikaalikäpälä. Kemikaalikuormani on kohtuullinen, mutta saatan silti altistua päivittäin tuhansille haitallisille kemikaaleille." Oho. Miinusta tulee muoviastioiden käytöstä ja ruoan paistamisesta paistinpannulla. Äitinä onnistun paremmin: vauvan näkökulmasta täytetty testi antoi tulokseksi: "Loistavaa, olen tiedostava kemikaaliviisas! - - Altistut päivittäin enää vain muutamalle sadalle haitalliselle kemikaalille." Muutamalle sadalle?! Oikeesti?

Täytyy siis olla vielä monta asiaa, joissa voin pienentää kemikaalikuormaa. Ammattilaisen kolme helppoa vinkkiä arkeen ovat seuraavat:

1. Kosmetiikka. Yhdessä kosmetiikkatuotteessa voi olla kymmeniä kemikaaleja, ja hajustetuissa tuotteissa niitä on erityisen paljon: tutki siis tuotteiden ainesosaluettelot, ja suosi tuotteita, joissa kemikaaleja on vähiten. Suosi hajusteetonta, ja vältä etenkin metyyli-isotiatsolinonia, joka on todettu erittäin allergisoivaksi.
2. Keittiö ja ruoka. Käytä muoviastioita vain siihen tarkoitukseen, johon ne on tehty: tarkista merkinnät pakastamisesta, kuumentamisesta ja konepesusta. Älä käytä kertakäyttöiseksi tarkoitettua muovirasiaa ruoan säilytykseen. Älä käytä rikkinäistä, kellastunutta tai naarmuista muoviastiaa. Käytä lasista tai teräksistä juomapulloa.
3. Tekstiilit. Pese uudet tekstiilit ennen käyttöä, jotta myös niissä olevat kemikaalit peseytyvät pois. Suosi Ökö-Tex-merkittyjä ja Allergiatunnuksen saaneita tekstiilejä.

Näistä ykkönen ja kolmonen toteutuvat meillä jo kohtalaisesti. Kosmetiikkaa mä käytän melko vähän, koska kaikki mitä laitan iholleni, on kohta vauvan suussa: hän maistelee kaikkea, myös äitin poskea, ja pienten sormien mukana suuhun kulkeutuu jos jonkinlaista mömmöä. Siksipä kotiäitinä ei tee mieli kosmetiikalla lotrata. Päivittäin käytössä ovat hammastahna ja dödö, parin päivän välein shampoo, hoitoaine ja kasvovoide. Ehkä kerran viikossa laitan lisäksi hiuspuuteria, meikkivoidetta, ripsiväriä, poskipunaa ja huulirasvaa, joskus juhliessa enemmänkin meikkiä sekä muotovaahtoa ja hiuslakkaa. 

Vauvan iholle ei juuri muuta laiteta kuin peppua pyyhkiessä kosteuspyyhkeen ainesosia: naamaa niillä ei koskaan pyyhitä, eikä noin pienen pesemiseen tarvita shampoota tai suihkushampoota. Rasvaa tai talkkiakaan emme ole kokeneet tarpeelliseksi, kun iho on pysynyt kunnossa ilmankin. Peppupyyhkeet ovat hajusteettomia ekoversioita, mutta käsi sydämelle: enhän mä oikeasti tiedä, mitä ne sisältävät. Olisi siis syytä tarkistaa, mitä virkaa toimittavat gluconolactone, potassium sorbate, propanediol, sodium benzoate, caprylyl/capryl glucoside, maltodextrin, aloe barbadensis leaf juice, chamomilla recutita flower extract, calcium gluconate ja citric acid.

Muovisia rasioita meillä käytetään melko paljon. Pääosin ruokaa säilytetään elintarvikekäyttöön tarkoitetuissa rasioissa, mutta marjasatoa saatamme pakastaa myös vanhoissa jäätelö- tai keksirasioissa. Siitä olen tarkka, ettei mikroon laiteta muita kuin elintarvikekelpoisia rasioita – muistaakseni olen joskus aikanaan tarkistanut, että ne soveltuvat myös mikroon. Vesipullona käytin vielä raskausaikana vanhaa limsapulloa, kunnes siihen alkoi tulla todella inhottava, kemikaalinen sivumaku. Silloin hankin juomapulloksi siihen tarkoitukseen valmistetun pullon, jonka ei pitäisi sisältää mitään myrkyllistä. Kun se alkaa vedellä viimeisiään, taidan hankkia tilalle lasisen tai teräksisen version.

Pyykkituvalla kemikaalikuormani on vähäinen: hankin vaatteet pääosin käytettynä, ja kun ostan uutena, suosin luomupuuvillaa ja Ökö-Texiä. Kaikki tekstiilit pestään ennen käyttöä. Meillä on jo vuosia käytetty hajusteetonta pyykinpesuainetta ja huuhteluaineena etikkaa, eikä hajusteellinen versio tulisi kuuloonkaantän herkän nenuni kanssa: käytettynä ostetuistakin vaatteista mun täytyy ensimmäisenä pestä pois entisen kodin hajusteet (vaikka pesisin ne kyllä muutenkin). Vain muutamat vaatteet Ukkonen pesee hajustetulla erikoispesuaineella. Mutta en mä tässäkään asiassa ihan puhdas pulmunen ole – teen usein heräteostoksia alerekillä, ja näidenkin vaatteiden kemikaalit huuhtoutuvat pesuveden mukana viemäriin. Minne ne päätyvät? Pystytäänkö ne poistamaan jätevesien käsittelyprosessissa, vai päätyvätkö ne uunilohen mukana lautaselleni?

Kyllähän tämä kemikaalihomma ajatuksia herättää. Annan itselleni seuraavan kemikaalihaasteen:

1. Selvitän, mitä aineita minun ja vauvani käyttämä kosmetiikka sisältää. Vaihdan haitallisia tai turhia ainesosia sisältävät tuotteet turvallisempiin.
2. Käyn muovirasiavarastot läpi ja poistan rasiat, jotka on tarkoitettu kertakäyttöiseksi tai joita ei ole valmistettu elintarvikekäyttöön. Poistan käytöstä myös naarmuuntuneet muoviset leikkuulaudat, kauhat ja muut ruoanvalmistusvälineet, joista voi liueta haitallisia aineita. Etsin  uusia tuotteita ostaessani vaihtoehtoja muovin tilalle.
3. Tarkistan käyttämäni pyykinpesuaineen koostumuksen. Yritän hankkia vaatteet entistä enemmän käytettynä. Uusia tekstiilejä hankkiessani kiinnitän erityishuomiota tuotteen kemikaaleihin. Pesen edelleen kaikki uudet tekstiilit ennen käyttöönottoa.

Miltäs kuulostaa: voisiko näillä pienillä teoilla päästä lähemmäksi myrkytöntä arkea? Millaisia valintoja teillä on tehty haitallisten kemikaalien vähentämiseksi?  Ja hei, olisipa mahtavaa, jos saisin seuraa tähän projektiini – lisää YLE:n vinkkejä kemikaalitekoihin löydät täältä. Tule mukaan?

– meiramiina

Äiti – älä neuvo!

Kun olin raskaana, hain milloin mistäkin osoitteesta nettikirppareilta bongaamiani vauvatarvikkeita ja äitiysvaatteita. Aika usein kaupan päälle sai tukun neuvoja. Että kannattaa sitten rasvata nännejä jo etukäteen, ja jos ne haavautuu niin lanoliinivoide on paras apu. Ja kannattaa sitten liittyä siihen-ja-tuohon FB-ryhmään ja lukea se-ja-tämä kirja. Ja että ootko aatellu imettää vai laitetaanko tämä rintapumppu kaupan päälle ja meinasitteko perhepedissä nukkua vai kiinnostaako pinnasängyn pehmusteet? Ja repeämistä ei sitten kannata stressata, ne kyllä paranee nopeasti.

En vielä tuntenut itseäni pätkääkään äidiksi, ja ahdistuin kysymyksistä, joiden pohtiminen ei ollut tullut mieleenkään. Nännit ja alapään olisin mieluusti pitänyt yksityisasiana. Ventovieraiden ja puolituttujen osallistuminen raskauteeni, synnytykseeni ja vielä vatsassa kasvavan vauvani hoitoon tuntui kummalliselta.

Äidiksi tultuani aloin ymmärtää, että äitimaassa äitisiskojen keskuudessa vallitsee äitisolidaarisuus, ja äitisiskojen neuvominen tulee syvältä äitisydämestä, joka tuntee ja kokee kaikki äitisiskon tunteet yhtä voimakkaana kuin silloin, kun hän itse odotti omaa vauvaansa ja opetteli lastaan hoitamaan. Äitineuvo tulee täydestä sydämestä, kaikella rakkaudella, pelkkää hyvää tarkoittaen. Puhumattakaan siitä, että suhtautuminen ihmiskehoon ja sen eritteisiin muuttuu synnytyksen myötä. Päätin, että vaikka kuinka tekisi mieli, pidän äitineuvoni omana tietonani, kunnes niitä kysytään. Vuodatan kokemukseni tänne blogiin, lukee ken tahtoo.

Ja nyt. Minä itse. Alan neuvoa FB:ssa ventovierasta ihmistä siitä, miten likaiset kestovaipat kannattaa säilyttää. Saatoinpa jopa muistuttaa erästä tulevaa äitiä foolihaposta. Kohta varmaan kirjoittelen nänninhoitovinkkejä raskaana olevan kaverin FB-seinälle. Anteeksi jo etukäteen.

Äidit. Minä ja kaikki muut. Ei neuvota, jos kukaan ei ole neuvoa kysynyt. Annetaan jokaisen odottajan kasvaa rauhassa äidiksi, jokaisen äidin hoitaa lastaan niin kuin hän parhaaksi kokee. Neuvotaan sitten, jos neuvoa pyydetään.

– meiramiina

Kantamisen viikko – #IBW 2018

Hyvää kansainvälistä kantamisen viikkoa! International Babywearing Week on 1.–9.10.2018.

Ensikosketukseni kantamiseen oli se, että sisko sitoi oman vauvansa mun päälleni reilut 10 vuotta sitten. Perehdyin kantamiseen paremmin ollessani raskaana, ja hyvä oli että perehdyin. Kävi nimittäin ilmi, että vauvamme on erittäin läheisyydentarpeinen yksilö. Vauva-arjen alkuaikoina kantamisen tärkein seikka oli se, että pystyin pitämään pienen lähellä ilman että hartiat ja selkä kipeytyivät. Kannoimme lasta pääosin sisällä – ulkoillessa hän nukkui vaunuissa.

Sitten pieni kasvoi isommaksi ja alkoi kiinnostua ympäröivästä maailmasta. Hän ei enää nukahtanut vaunuihin, ja sai hepulin kun vaunuista ei nähnyt mitään. Motoriikka ei vielä riittänyt rattaissa istumiseen, joten aloimme myös ulkoilla kantaen. Kun vauva kasvoi ja alkoi touhuilla lattialla omiaan, sisällä kantaminen väheni, mutta ulkona kannoimme koko ajan enemmän ja enemmän. Nyt vauva on 7 kk, ja kuljemme kantaen lähes kaikkialle. Perhekerho, neuvola, harrastukset ja kauppa ovat kävelymatkan päässä, ja ulkoillessa pääsemme pienille poluille ja haastavampaan maastoon. Kotoa lähteminen on huomattavasti helpompaa kuin vaunuaikoina, ja vaunut ovatkin olleet parkissa jo monta kuukautta. Myös Ukkonen kantaa, kantoi jo vastasyntynyttä, vaikkakin mua harvemmin.

Kantovälineitä on moneen lähtöön: on liinaa, reppua ja niiden välimalleja. Vastasyntyneen kanssa koimme parhaaksi pehmoisen ja joustavan trikooliinan. Kun vauva kasvoi, aloimme käyttää tukevampaa kudottua liinaa ja rengasliinaa. Hankimme myös kantorepun, johon mä tykästyin ja jota käytän kaikista eniten.

Asumme melko pienellä paikkakunnalla, ja pitkistä katseista päättelen, ettei täällä olla juuri nähty kantajia. Etenkin vanhemmat ihmiset katsovat meitä tosi pitkään ja yrittävät keksiä, mikä on tuo kaula-aukostani törröttävä ylimääräinen pää. Kommentit ovat olleet vain myönteisiä: voi että, onko sulla vauva siellä, kyllä äitin takin alla on varmasti hyvä olla, onpa kätevää! Ihmiset ovat usein myönteisen kiinnostuneita ja kyselevät mun kantorepusta ja -takista, toiset katselevat vaivihkaa vähän varautuneemmin. Useampi äiti on kertonut kantaneensa vauvaa pienenä repussa, ja ihmetellyt, miten jaksan kantaa isompaa vauvaa: heillä on kipeytynyt selkä tai vauva ei ole enää viihtynyt. Jutustelun myötä on poikkeuksetta selvinnyt, että välineenä onkin ollut rintareppu. Rintareppu ja kantoreppu eivät ole sama asia. Rintareput on tarkoitettu lyhytaikaiseen kantamiseen (yleinen suositus taitaa olla 15 minuuttia kerrallaan), eikä vauvan asento ole niissä paras mahdollinen. Kantoreppu sen sijaan on suunniteltu ergonomiseksi niin vauvalle kuin kantajalle, eikä aikarajoitusta kantamiselle ole.

Kaikki markkinoilla olevat kantovälineet eivät siis ole ergonomisia. Mutta mistä tietää, että vauvan asento on oikeanlainen? Olen vielä aloittelija, en kokenut konkari enkä koulutettu kantovälineohjaaja, mutta muutaman jutun olen lyhyen kantourani aikana oppinut. Kuten sen, että vauvan asennon ergonomisuuden voi tsekata "neljällä peellä": 

• pyöreä selkä
• polvitaipeesta polvitaipeeseen (liina tai repun paneeli siis)
• peppu polvia alempana
• pussausetäisyys

Pienen vauvan selän luontainen asento on pyöreä, kuin C-kirjain. Selkä pyöristyy, kun jalat ovat koukussa ja peppu polvia alempana (kuin M-kirjain tai syvä kyykky). Kun kantoväline menee polvitaipeesta polvitaipeeseen, vauvan jalat asettuvat sammakkoasentoon, eikä vauva roiku haaruksiensa varassa. Pienen vauvan jalat ovat aluksi hyvin kapeassa haara-asennossa kunnes lonkat avautuvat leveämpään kyykkyyn. Tärkeää on se, että jalkoja ei asetella väkisin, vaan noudatellaan niiden luontaista asentoa. Pussausetäisyydellä vauvaa on helppo tarkkailla ja varmistaa, että hengitystiet pysyvät koko ajan avoinna ja vauvalla on muutenkin kaikki ok.

Minun oli helpointa hahmottaa vauvan oikea asento, kun katsoin rintani päällä nukkuvaa vauvaa: hän veti jalat koukkuun mahansa alle ja kädet lähelle kasvoja, ja käänsi vielä päänsä sivulle niin, ettei nenä painunut mua vasten. Kantoasento on sama, mutta pystyssä. Isompi vauva röhnöttää jo ryhdikkäämmin jalat ja joskus kädetkin levällään, mutta jalat silti koukussa.

Alla oleva Kantoliinayhdistyksen ihana ohjekuva tiivistää kantamisen perusperiaatteet:

Haluaisitko kokeilla kantamista, mutta et tiedä mistä aloittaa? Tässä muutama vinkki:

• Kantaminen saattaa vaikuttaa aluksi kaameen monimutkaiselta ja vaikealta. Sitä se ei ole. Kokeneilla kantajilla on miljoona termiä erilaisille välineille ja sidonnoille, mutta kantamiseen et tarvitse kuin yhden sopivan välineen ja sidonnan.
• Tutustu kantamisen perusperiaatteisiin esimerkiksi Kantoliinayhdistyksen sivuilla (ks. myös kuva yllä). Oikeanlainen väline ja asento tekevät kantamisesta mukavaa ja turvallista teille molemmille!
• Hanki ergonominen kantoväline esimerkiksi vuokraamalla kantovälinelainaamosta (monia eri puolilla Suomea) tai ostamalla oma FB:n Kantovälinekirppikseltä.
• Lue kantovälineesi käyttöohjeet ja katso ohjevideoita. Pyydä tarvittaessa neuvoja esimerkiksi alueesi kantovälinetukihenkilöltä tai FB:n Kantoliinat ja kantoreput – kysy ja keskustele -ryhmästä. Lainaamosta saat opastuksen vuokraamasi välineen käyttöön. Kantoliinayhdistyksellä on myös paikallisjaostoja ja esimerkiksi Tampereen seudulla järjestetään säännöllisesti vapaamuotoisia tapahtumia. Kantajat ovat ylipäätään avuliasta porukkaa! 

#babywearinghas #kantaminenon – Miksi kannan?
Kantamisesta on tullut minulle luonteva ja tärkeä osa äitinä olemista. Kantaessa syli on täynnä rakkautta. Tunnen suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta vauvan kanssa, vähän samalla tavalla kuin imettäessä. Että me ollaan yhdessä tässä maailmassa. Tärkeintä mulle onkin se, että voin pitää vauvan lähelläni. Kantaminen on myös käytännöllistä. Tykkään siitä, että voimme mennä minne haluamme ja mahdumme kulkemaan ahtaistakin väleistä. Arkea helpottaa sekin, ettei vauvaa tarvitse pukea kovin moneen vaatekerrokseen, kun kuljetan häntä takkini alla. Vauva tykkää olla kyydissä: hän rauhoittuu kiukkuisenakin nopeasti, katselee aikansa ja nukahtaa kun nukuttaa. Olemmepa missä vain, mulla on aina mukanani rauhoituskeino, kulkuväline ja päiväunipaikka.

Vaikka kantaminen on pääosin ihanaa, ei se autuaaksi tee. Välillä ottaa aivoon olla kantojuhtana, ja hetkittäin ahdistaa olla ihokkain. Mutta hyvää on paljon enemmän. Ihan parhaita hetkiä ovat ne, kun pieni käsi taputtelee tai silittelee mua kävellessämme neuvolaan. Kun kiukkuinen vauva näkee, että otan repun esille ja alkaa nauraa. Tai se, kun maailmasta kiinnostunut pieni pöllöniska kuikuilee kyydissä aikansa ja painaa sitten päänsä mun rintaa vasten ja nukahtaa. Kun  huomaan yhtäkkiä, että vauva on herännyt, katselee minua tai maisemaa ja hymyilee.

Kannetaanko teillä? Mitä kantaminen merkitsee sinulle?

Lisätietoa:

Tukea ja tietoa kantamiseen (Kantoliinayhdistys)

Benefits of Babywearing (Babywearing International
Lastentarvikeliike Ipanaisen artikkelit kantamisesta (mm. turvallisuus ja kantovälineen hankinta)