Vaaperon ja taaperon kestovaipatus: taskuvaipat

Kävin läpi tekstiluonnoksiani ja löysin yli vuoden takaisen kirjoituksen kestovaipatuksesta. Laitetaan ny viiveellä eetteriin, niin ei mene hukkaan tämäkään sepustus! Kuvat on lainattu aiemmasta postauksesta, nämä vaipat kun on pakattu jo aikaa sitten varastoon. Tässäpä tulee – aloittakaamme päivän äitisyyllisyysannoksella:

Oih ja voih, minä huono äiti ja epäekologinen ihminen! Kestovaippailumme oli muutaman kuukauden lähes kokonaan tauolla, koska elämä ja väsymys. Kieriskelen henkisesti tervassa ja höyhenissä. No ei vaan: oikeasti yritän muistaa, että joka ikinen likainen kestovaippa tarkoittaa yhtä vähemmän kaatopaikalla tai jätteenpolttolaitoksessa. Jokainen jaksamisensa mukaan ja muistetaan se armollisuus jooko.

No mutta: nyt olemme palanneet takaisin kestoiluun. Pikkutyypperöinen on nyt 10 kk vanha. Jos totta puhutaan, ajattelin kestoilun muuttuvan ällöttävämmäksi iän ja kiinteiden ruokien lisääntymisen myötä, mutta toisin kävi. Pikkuvauvathan kakkivat hyvin eri tahtiin, toiset kerran viikossa ja toiset 7 kertaa päivässä – meidän vauva edusti jälkimmäistä mallia. Nyt kun hän syö kiinteää ruokaa, ei vaipassa ole haisevaa tavaraa kuin aamulla. Pissavaipat eivät edelleenkään haise kuin vasta useamman päivän säilytyksen jälkeen. 

Tähän saakka olen hehkutellut sisävaippa + villahousut -yhdistelmän ihanuutta. No se rakkaus tuli tiensä päähän, kun vauva oppi kääntymään ja konttaamaan. Yritäppä pukea karkuun konttaavaa oman tahtonsa löytänyttä maailmanvalloittajaa ilman että joku alkaa itkeä tai saa raivarit, niin ymmärrät.

Nopeus on siis valttia, kun vauva alkaa liikkua. Ja siksi taskuvaipat on erittäin kivoja. Taskuvaippaan laitetaan imu, jonka jälkeen sitä voi käyttää kuin kertsiä. Valmiiksi täytetty taskuvaippa ei kaipaa kuorikerrosta, vaan sen päälle voi pukea tavalliset vaatteet.

Niin kauan, kun vauva pysyi edes jollain tasolla vaakatasossa vaipanvaihdon ajan, tykkäsin eniten tarrallisista taskuvaipoista – ne on mun mielestä nopeampia sulkea kuin nepparivaipat. Kun aloittelimme taskuvaippavaihetta, oli mun ihan lemppareita Rhymetime ja Pilvi -taskuvaipat (alla olevan kuvan vihreä ja valkoinen vaippa). Niitä on ollut äitiyspakkauksissa, joten löysin niitä tosi hyväkuntoisina ja jopa käyttämättöminä tosi halvalla ja ilmaiseksi.

Kun vaapero oppi seisoskelemaan, alkoivat kätevimpiä olla sellaiset kestot, jotka voi kiskaista päälle housuvaipan tapaan – eli nepparitaskuvaipat. Suljin nepparit ennen pukemista ja vetaisin vaipan vauvan päälle kun hän seisoi mua tai sohvaa vasten. Joskus hän saattoi jopa malttaa istua sylissäni sen aikaa, kun puin vaipan.

Kun kirjoittelin yllä olevaa, oli käytössä pääosin M-kokoiset vaipat: alle vuodessa siis kahlattiin koot NB-M. Sittemmin vaaperosta on tullut taapero ja leikki-ikäinen. Jossain vaiheessa laiskistuin ja aloin käyttää pääosin kertsejä, mutta kestovaipat on kuitenkin olleet jossain määrin käytössä kertsien rinnalla koko ajan. Nyt pikkutyyppi on jo 2-vuotias. Hän on opetellut pottahommaa jo pitkään, mutta toistaiseksi vauhti on niin kova, ettei hän juuri ehdi istuskella. Vaippoja siis kuluu edelleen. Kertakäyttövaipoissa olemme päätyneet kotimaisiin Muumi-vaippoihin, kestovaippa puetaan lähinnä silloin, kun touhutyyppi itse tuo sellaisen kaapista. Yövaipan päälle puetaan edelleen usein villahousut, jotta mahdollinen ohivuoto ei pääse vaatteisiin ja lakanoihin asti. Suosittelen lämpimästi. Villahousut myös lämmittävät talvisin meidän viileässä makkarissa, jonka nurkissa on, öh, sanoisinko "tehostettu ilmanvaihto".

Sellainen on ollut meidän kestovaippataival tähän saakka. Jäljellä taitaa olla enää harkkahousuvaihe. Sniif. Jos olen jotain oppinut, niin sen, että kukin tyylillään eikä se ole niin justiinsa. Kestovaipatuksessa eikä elämässä <3

Mites teillä?

– meiramiina

Pääsiäiskorttien askartelua taaperon kanssa

Elämme hurjaa aikaa koronakriisin keskellä. Vaikka huoli on läsnä päivittäin, yritän suunnata energiani perheaikaan ja keskittyä siihen, mikä elämässä on hyvää. Niin kuin vaikka se, että kerrankin on aikaa askarrella 2-vuotiaan kanssa. Tadaa, tässä pajunkissakortit:

Inspiraationa toimi Pikku Kakkosen pajunkissakortin ohje. Hommaan tarvitaan minimissään valkoista sormiväriä, kartonkia, ohut tussi ja liimaa tai kaksipuolista teippiä. Ohje on varmasti kiva vähän isomman lapsen kanssa, mutta kyllä kaksivuotiaankin kanssa onnistuu, kun vähän soveltaa. Näin me sen teimme:

1. Otetaan yksi taapero, valkoista sormiväriä ja keväisen väristä paksua paperia.

2. Laitetaan lapsen sormenpäihin siveltimellä valkoista väriä.

3. Yritetään saada muksu painamaan sormenjälkiä paperille, vaikka hän haluaa maalata siveltimellä. Luovutetaan ja päätetään, että äitin sormenjäljet saa kelvata.

4. Huomataan, että lapsi on unohtanut siveltimen ja matkii äitiä eli painaa sormenjälkiä paperiin. Yritetään olla kommentoimatta, kun taapero taiteilee.

5. Todetaan, että kaikki paperit ja lapsi ovat täynnä valkoisia länttejä.

6. Harhautetaan taapero sopivana hetkenä käsi-, naama- ja hiuspesulle.

7. Pestään sormivärit pöydästä, tuolista, lattialta, koirasta ja verhoista.

8. Jatketaan askartelua illalla kun lapsi on saatu nukkumaan.

Lopulta paperille siis saatiin kuin saatiinkin sekä äitin että lapsen sormenjälkiä ja vähän muitakin valkoisia länttejä. Seuraavaksi otin mustan tussin ja piirtelin pajunkissoille oksat. Tässä vaiheessa huomasin, ettei ne läntit haittaa yhtään mitään,  lopputulos on tussailun jälkeen yllättävän siisti. Mitään ei haittaa myöskään se, että valkoiseen sormiväriin on sekoittunut muita värejä (kuten Ukkonen totesi, eihän ne oikeatkaan pajunkissat vitivalkoisia ole vaan enemmänkin harmaita).

Kortti olisi ollut ihan nätti jo näinkin:

Halusin kuitenkin lisätä reunuksen ja väriä, kas näin:

Ja koska musta terästää kaiken, tuli viimeiseksi vielä korttipohja:

Kiinnitin kerrokset toisiinsa kaksipuoleisella teipillä. Liimakin käy, mutta suosittelen lämpimästi teippiä. On huomattavasti siistimpää hommaa.

Siinäpä se! Reilu kymmenen korttia, jokainen vähän erilainen. Taakse kirjoitin lapsuuteni tutuimman virpomislorun – koska virpomaan ei nyt lähdetä, toimivat nämä kortit samalla "etävirpomisena".

Oli tosi kivaa touhuilla kaksveen kanssa sormivärien parissa, ja korttien jatkojalostus oli äitille mieluista omaa aikaa. Ensi vuonna kokeilemme ehkä peukkutekniikalla toteutettuja pupuja  (samassa jutussa myös kaksi erilaista versiota pajunkissakortista), koko kädellä painettuja pupukortteja tai tipuja, jotka syntyvät piirtämällä yksityiskohdat keltaisen ympyrän päälle. Onko sinulla hyviä vinkkejä taaperon kanssa askarteluun?

Levollista pääsiäistä jokaiselle. Pysykää turvassa ja terveenä <3

– meiramiina

TSI: virkattu unipupu vauvalle

Sukuun on saapunut uusi pieni ihminen. Halusin tehdä hänelle jotain hypisteltäväksi, maisteltavaksi, ihmeteltäväksi. Aino ja tuhmat luistimet -blogissa näin aivan ihanan unirievun ja linkin tähän Youtube-ohjevideoon. Pupun pään virkkasin tällä Novitan ohjeella (samasta linkistä löytyy ohje kokonaiseen pupuun ja nalleen).

Pupun ilmeeseen en ole ihan tyytyväinen, mutta olkoon tällainen kaihomielinen pupunen. Tähteä oli tosi kiva virkata – kun periaate tulee tutuksi, on sitä tosi helppo virkkailla vaikka töllötintä katsellessa. Ajattelinkin tehdä omalle taaperoiselle jämälangoista tähtipeiton.

– meiramiina

Uupumus

Olenhan minä tainnut kertoa, että ihanaan vauvavuoteen mahtui myös väsyä ja ristiriitoja. Sitä kuuluisaa "kaikenlaista". Ihan en silti itsekään ymmärtänyt, kuinka suureksi vuoreksi vaikeudet olivat kasautumassa. Minä sairastuin uupumukseen. Kävin niin synkissä vesissä, että pelkäsin etten löydä takaisin pintaan. Täältä minä nyt kuitenkin tulen, takaisin elämään, takaisin iloon ja valoon.

Vauvavuoden ensimmäiset kolme kuukautta kuluivat suloisessa kuplassa. Sitten aloin upota niin pohjattoman syvään väsymykseen, ettei vauva-arki enää sitä selittänyt. Vaikka olisin nukkunut hyvin, olin silti jatkuvasti väsynyt. Pinna oli kireällä, olin hermostunut ja ärtynyt, minulla oli jatkuva nälkä ja jano. Söin koko ajan, mutta raskauden aikana kertyneet 20 lisäkiloa putosivat hetkessä ja olo tuntui riutuneelta. Kesähelle tuntui niin ahdistavalta etten pystynyt juuri oleskelemaan ulkona ja aurinko häikäisi niin että silmiin sattui. En jaksanut kävellä muutamaa sataa metriä pidemmälle ja hengästyin käydessäni postilaatikolla. Kun aloin saada muitakin epämääräisiä silmäoireita ja meinasin muutaman kerran pyörtyä istualleni, tajusin viimein hakea apua. Oireiden syyksi paljastui kilpirauhasen liikatoiminta eli hypertyreoosi.

Hypertyreoosin vuoksi elimistö käy koko ajan ikään kuin ylikierroksilla: sydän lyö liian nopeasti, suolisto toimii liian kiireellä, kaikessa tekemisessä on liikaa tehoa. Ihan kuin koko kroppa ja mieli olisi koko ajan äärimmäisessä stressitilassa. Jälkikäteen ajateltuna kaikki touhuamiseni oli pakonomaista, enkä osannut rauhoittua lepäämään. Maailmanlopun meininki vei kaikki voimat, ja väsyin totaalisesti pienestäkin voimanponnistuksesta.

Olin siis väsyneempi kuin koskaan. Olisimme tarvinneet kipeästi apua, mutta yritimme selvitä arjen rutiineista kahdestaan. Odotimme, että lääkitys alkaa vaikuttaa. Valvoimme yöhulinoivan vaaperon kanssa. Väsyimme. Riitelimme. Pintaan nousivat koko tähänastisen parisuhteemme käsittelemättömät kipupisteet, uusperheen haasteet, lapsuuden traumat ja menneen elämän painolastit. Jouluna tajusin, että olen rypenyt kuukausia väsymyksen, katkeruuden, pettymyksen ja surun välimaastossa. Ihana, iloinen, valoisa lapseni oli elämän ainoa hyvä asia. Jaksoin hoitaa lasta, leikkiä ja laulaa, silitellä ja sylitellä. Mitään muuta en jaksanut. Asiat alkoivat olla niin solmussa, etten tiennyt saanko niitä koskaan enää avattua. Ensimmäistä kertaa ajattelin, ettei meistä ole tähän.

Perhekerhossa työntekijä kysyy, mitä meille kuuluu. Kyyneleet nousevat silmiini. Pyyhkäisen ne pois. Ei kai tässä kummempaa, on nyt vaan ollut vähän kaikenlaista. No? Hitaasti alan kertoa. Asia kerrallaan. Että sellaista kaikkea, ei elämää kummempaa. Kuule, tarvisitteko te nyt apua? Jos perhetyöntekijä tulisi käymään, hoitaisi vauvaa niin saisit levähtää? Jos soitan heti ja sovin sun puolesta ajan? Joo. Soita vaan.

Seuraavana päivänä perhetyöntekijä tulee. Tuttu ihminen jo äitiryhmästä. Kysyy, mitä kuuluu. Kuuntelee ja ymmärtää. Hoitaa vauvaa. Käy seuraavallakin viikolla. Ja sitä seuraavalla. Ensin vain nukun, myöhemmin jaksan jo hoitaa pieniä askareita. Joka kerralla jutellaan vähän. Puhutaan lapsen kehityksestä, kasvattamisesta, äitiyden haasteista ja nykymaailman paineista. Äitien yksinäisyydestä, vertaistuesta, tunteista ja rutiineista. Uhmaiästä ja pottaharjoittelusta. Saan viimein jakaa äitiyttä, seurata lapseni kasvua yhdessä toisen äidin kanssa, nauraa yhdessä vaaperon hassuille puuhille. Elämänilo palaa.

Kerromme tilanteesta läheisille. Opettelemme puhumaan vaikeista asioista, opettelemme pyytämään ja vastaanottamaan apua. Molempien äidit käyvät auttamassa, tuovat tullessaan kassillisen ruokaa, tiskaavat ohimennen tiskit ja vievät mennessään roskapussit. Kaukana asuvat ystävät alkavat soitella useammin. Hetken kaikki on valoisampaa.

Käyn säännöllisesti verikokeissa ja kilpirauhasarvoni alkavat normalisoitua. Mieli ei kohene samaa tahtia kuin veriarvot. Pian hypertyreoosi on kadonnut, mutta jäljellä on henkinen uupumus, pelko sairauden uusimisesta, yksinäisyys, suru ja turhautuminen. Neuvolassa kerron, että tarvitsen keskusteluapua. Saan ajan neuvolapsykologille. Olen ahdistunut ja masentunut. Alan saada voimakkaita ahdistuskohtauksia. Karsin menoja, välttelen ihmisiä, en vastaa puhelimeen, en jaksa tavata ketään.

Pystyn päästämään lähelleni vain muutaman ihmisen. Yksi heistä on Pikkutyypin kummitäti, joka tuo tullessaan pullaa ja auringon. On sataprosenttisen läsnä kummilapselleen, istuu olohuoneen lattialla ja rakentaa palapeliä, kuuntelee pää kallellaan vaaperon selittäessä Tärkeää Asiaa. Tuli niin levollinen olo, että nukahdin. On muitakin onnen hetkiä. Eno ja täti hiekkalaatikon reunalla. Emme ole yksin. Minä selviän.

Alamme harjoitella uudenlaista elämää. Muokkaamme arkirutiineja toimivammiksi, jaamme vastuuta uudella tavalla, karsimme elämästä stressaavia asioita ja ihmisiä, vedämme rajoja meidän ja kuormitustekijöiden väliin. Opettelemme tukeutumaan toinen toisiimme, ilmaisemaan tarpeita ja toiveita, näyttämään tunteita kaikessa kirjossaan. Tunnistamme kipupisteitä ja kompastuskiviä. Välillä kompuroidaan, välillä sohaistaan vahingossa juuri siihen hermoon, joka saa mielenrauhan järkkymään. Pikkuhiljaa mieli rauhoittuu. Elämä alkaa tuntua normaalilta, tavalliselta, paremmalta.

Opettelemme edelleen. Elämässä on kuitenkin taas iloa, naurua ja valoa.

Pidä itsestäsi huolta <3

– meiramiina