Vertaistuki

Tänä aamuna heräsin siihen, että pikkutyyppi repi mua tukasta, läpsi naamaan ja puri nenästä. Huonosti nukutun yön jälkeen ei paljon naurattanut (pikkutyypillä sen sijaan oli ratkiriemukasta, kun kiljahdin kivusta ja komensin äkäisenä jälkikasvuani kauemmaksi). Olin jo jättämässä irtisanomisilmoitustani, kun huomasin valmiiksi ladatun kahvinkeittimen. No jos mä nyt vielä tämän päivän jaksan. Vaikka nukahtamisoperaatio on jo saatu huomattavasti helpommaksi, ovat yöt yhä melkoisen levottomia. Univajetta on nyt kerrytetty muutama kuukausi (vai oliko se vuosi) ja sen muuten huomaa. Ukkosen mukaan mulla jää lauseet kesken ja kyselen samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

Raahauduin sitten tukka pystyssä ja silmät ristissä perhekerhoon ja mietin että mikä hiivatin järki tässäkin on – pikkutyyppi on just vasta tajunnut, että vuorovaikutusta voi harrastaa muidenkin kuin perheenjäsenten kanssa. Oisko se nyt ollut ihan sama jäädä kotiin ja tyrkätä MeNaiset kouraan, siinäpähän askartelee aamupäivän ja syö itsensä painomustehumalaan. Menin kuitenkin. 

"Mitäs kuuluu?" 

"Univajetta."

Istun lattialle jonkun muun keittämän kahvikupillisen kanssa, lapsi konttaa maistamaan toisen lapsen kädessä olevaa lelua. Sanan "univaje" kuulleet äidit alkavat valua luokseni, tai ehkä he haistavat vertaistuen tarpeen. Yksi taputtaa olkapäälle, toinen sanoo että mää NIIN tiiän miltä susta tuntuu, kolmas laittaa lisää kahvia tippumaan. Myötätuntoa, tsemppausta. Kukaan ei ala neuvomaan, mutta yksi jos toinenkin muistelee, mitä konsteja omalle lapselle kokeiltiin – ja mikä viimein toimi. Porukalla taas todetaan, että Vaihe tämäkin on. Niin aina. Sitten istutaan lattialla ja ihaillaan, miten yksi lapsi on reipastunut, toinen oppinut kävelemään, kolmas puhumaan. Lähtiessä yksi äiti hupsuttelee ja kikatuttaa vauvaani, että saan itse pukea rauhassa.

Kävelen kotiin. Pikkutyyppi nukahtaa rattaisiin. Olo on kumman keveä. 

Vertaistukiverkostoni. Ryhmä naisia, joiden nimiä en tiedä – tai ainakaan muista. On Oivan äiti, supermukava tyyppi, jonka ajatukset tuntuvat kulkevan omieni kanssa samoja latuja. Ne kaksi äitiä, joiden vauvat ovat samanikäiset pikkutyypin kanssa, ja joiden kanssa vertaillaan hampaita ja unirytmejä. Se maailman kaunein lätkävaimo, joka jaksaa hymyillä vaikka lapset sairastavat ja valvottavat miehen ollessa pelireissuilla. Se ihana neljän lapsen äiti, mun idoli, jolla on leppoisa elämänasenne ja rauhallinen olemus. Joka kohtaa vertaisenaan minut, "vain" yhden lapsen äidin. Myöntää auliisti, että hänkin on usein ymmällään uusien vaiheiden edessä. Ollaan yhdessä.

Kiitollisena,

– meiramiina