RV 37: mökötystä, synnytyssairaalan tututustumiskäynti ja muuta valmistautumista

Tänään tuli täyteen 37 raskausviikkoa, eli vauva olisi syntyessään täysiaikainen. Uskomatonta, nyt jo!

Lukuvinkkejä synnytykseen valmistautuvalle.

Alkuviikko meni melko leppoisissa tunnelmissa ja synnytykseen valmistautuessa. Sairaalakassin pakkaamisella tais olla mulle isompi merkitys kuin tajusinkaan. Kun homma oli kesken, en saanut öisin nukuttua juuri ollenkaan: torkuin päivällä muutamia tunteja ja aloin olla jo melkoisen töttöröö. Kun sain kassin pakattua, nukuin useamman yön kuin tukki, jopa kellon ympäri. Viikon jälkimmäinen puolisko onkin sitten ollut hankalampi: olotila on aika väsynyt ja kiukkuinen. Olisi paljon tekemistä mutta mikään ei oikein huvita. Tekis mieli vaan kiukutella. Ja syödä jätskiä.

Kuluneella viikolla oli neuvolan lääkärintarkastus, jossa tsekattiin mahdolliset merkit synnytyksen lähestymisestä. Olihan siellä jonkinlaista kypsymistä tapahtunut, mutta ei vielä niin paljoa, että lähtö olisi lähellä. Kropan valmistautumisen olin huomannut jo itsekin: kohdun supistusharjoitukset tuntuvat lisääntyvän koko ajan, ja alavatsassa on uudenlaisia vihlaisuja jotka ovat äkillisempiä ja tuntuvat alempana kuin vauvan liikkeet. Lääkärin sanoin "siellä kaikki venyy ja paukkuu". Vauvakin taitaa tehdä ahkerasti omaa osaansa: tuntuu kuin hän työntäisi jaloillaan vauhtia mun kyljestä ja kiehnäisi päätään lantionpohjassa. Jos erehdyn menemään oikealle kyljelleni, alkaa armoton venkoilu. Vasen kylkimakuu sen olla pitää.

Kaikki oli siis lääkärintarkastuksessa edelleen ok. Mulla on ollut sikäli helppo raskaus, että verenpaineissa, virtsanäytteissä tai vauvan sykkeessä ei ole kertaakaan ollut mitään poikkeavaa. Hemoglobiini kävi kerran vähän matalalla, mutta en ehtinyt syödä kuin muutaman rautatabletin kun arvot olivatkin jo normaalit. Oikeastaan ainoa huoli on ollut kohonneet verensokerit ja sen myötä pelko vauvan hyvinvoinnista ja kasvamisesta liian suureksi – raskausdiabeteksesta kirjoitinkin jo täällä. Turvotus ja painonnousu on toki olleet jotain ihan järkyttävää, mutta niistäkään ei ole loppujen lopuksi ole ollut vauvalle haittaa, lähinnä mun mielenrauhalle ja liikkumiselle.

Kävimme viime viikolla myös TAYS:ssa tutustumiskäynnillä, ja se oli kyllä älyttömän hyvä kokemus! Kätilö kertoi meille tosi hyvin siitä, mitä sairaalassa tapahtuu – lähtien siitä, mistä ovesta tullaan sisälle, mihin jätetään auto, mitä ilmoittautumisessa ja tulotarkastuksessa tapahtuu ja millainen varustus synnytyshuoneissa on. Hän näytti myös kuvia synnytyspäivystyksestä ja -huoneista. Lopuksi sai jäädä kyselemään mieltä askarruttavia juttuja. Nyt on paljon luottavaisempi olo, kun tietää millaiseen paikkaan on menossa ja mitä siellä suunnilleen tapahtuu.

Mua on jännittänyt ehkä kaikista eniten se, että mua hoitava kätilö on tyly ja mua ei kuunnella tai kunnioiteta – että mun toiveita luonnollisesti etenevästä, aktiivisesta synnytyksestä, ei-välttämättömien toimenpiteiden karsimisesta ja vauvantahtisista ensihetkistä ei oteta vakavasti vaan mua pidetään jonain luomuilevana ituhippinä. Noh, ne pelot lensi kyllä romukoppaan. Kätilö sanoi, että sairaalaympäristöstä huolimatta heidän tavoitteenaan on aina luonnollisesti etenevä synnytys.

Vaikuttaa siltä, että synnytyskulttuuri on mennyt viime vuosina valtavaa vauhtia eteenpäin. 80-luvulla synnyttäneet naiset kertovat, että heidät on kytketty uusiin hienoihin laitteisiin ja käsketty olemaan paikoillaan, etteivät anturit vain liikahtaisi. Sairaalaan mennessä on rutiininomaisesti laitettu piikki pakaraan ja puhkottu kalvot, jotta supistukset on saatu täyteen vauhtiin. Isää ei ole välttämättä päästetty mukaan synnytykseen ollenkaan, ja nuori äiti on saatettu jättää yksin synnyttämään. Syntymän jälkeen vauva on kiireesti pesty ja kapaloitu.

Synnytysvalmennuksien, tutustumiskäynnin ja lukemani perusteella uskallan toivoa, että nykypäivän äiti on aktiivinen toimija, joka saa synnyttää oman kroppansa tahtiin ja omien tuntemustensa mukaan. Nykypäivän isä ei ole spermapankki tai passiivinen sivustakatsoja, vaan äitiä tsemppaava tukihenkilö, joka toteuttaa osallistuvan ja tasaveroisen vanhemman roolia jo odotusaikana. Vauvankin tarpeet ymmärretään eri tavalla kuin ennen: pesemisen ja pukemisen sijaan hänelle pyritään tarjoamaan ihokontaktissa ja lapsentahtisessa ensi-imetyksessä varhaisin mahdollinen vuorovaikutus, turvallisuudentunne, läheisyys ja huolenpito – eriteklönteistä välittämättä.

"- - niin muuttuu mailma, Eskoni." (Aleksis Kivi: Nummisuutarit)

– meiramiina