RV 33: valas äitiyslomalla omakuvakuplassa

Tänään tuli täyteen 33 raskausviikkoa. En voi uskoa, että olemme jo tässä vaiheessa. Vastahan minä itkin väsymystä, kuvotusta ja pelkoa siitä että jokin menee vikaan. Tuskailin, ettei tämä lopu ikinä enkä taatusti selviä tästä raskaudesta järjissäni, koska kaikki on niin KAMALAA. Ja nyt ollaan jo loppusuoralla ja vointi on oikeastaan ollut jo pitempään aika hyvä.

Jäin äitiyslomalle 50 arkipäivää ennen laskettua aikaa eli 31. raskausviikolla, mikä on herättänyt  monissa ihmetystä. Joko mahani on niin iso että ihmiset hämmentyvät kun laskettuun aikaan onkin vielä kaksi kuukautta, tai sitten varhennetulle äitiysvapaalle jääminen on tosi harvinaista. Itselleni äitiyslomalle jääminen mahdollisimman aikaisin oli täysin oikea päätös. Vaikka vointini on vieläkin suhteellisen hyvä, alkoi liikkuminen olla jo melko työlästä enkä oikein jaksanut enää tehdä töitäni niin hyvin kuin haluaisin. Lisäksi työmatka pimeässä ja kurjassa säässä alkoi ottaa voimille ja lantionpohjassa tuntui ikävää painetta aina työmatkan jälkeen. Vähäinenkin kiire tai stressi sai supistelun alkamaan, ja vaikka harjoitussupistukset ovatkin normaaleja, minulla ne liittyivät niin selvästi ylimääräiseen kuormitukseen että katsoin parhaaksi hellittää tahtia aina kun mahdollista. Äitiyslomalle jäätyäni supistelu onkin loppunut lähes kokonaan.

Vaikka olen toistaiseksi säästynyt esimerkiksi liitoskivuilta (*koputan puuta), ovat kaikenlaiset pikkuvaivat alkaneet lisääntyä: hengästyn tosi helposti ja rintakehän alla on hetkittäin epämiellyttävä tunne, kuin luu painaisi keuhkoon. Alaselässä tuntuu usein särkyä ja liikkeelle lähteminen on välillä tosi kankeaa. Nukkuminen on pätkittäistä ja asennon löytäminen hankalaa. Jalkojen turvotusta on edelleen, ja ateriat täytyy muistaa pitää pieninä ettei ala närästää tai ruoka nouse ylös. Mutta hei, täähän on melko pientä vielä, että hyvin täällä menee!

Henkiselläkin puolella menee mielestäni melko hyvin. Itse en ole huomannut juurikaan edes mielialanvaihteluita, vaikkakin Ukkonen muisteli että olen silloin tällöin itkeskellyt tietämättä itsekään syytä. Pääosin olen siis ollut ihan hyväntuulinen.

Uutta uhkeampaa olemustani (lue: turvotusta ja ei-niin-sulavaa liikkumista) koskevista kommenteista olen kuitenkin pahoittanut mieleni - ja mielestäni ihan syystä.

Ensinnäkin: kukaan ei halua kuulla olevansa turvoksissa vaikka tietääkin sen olevan totta. Etenkään silloin, kun raskaus on vasta alussa, olo kehno ja oma muuttuva kroppa tuntuu vieraalta. Välillä tuntui, että muuta maailmaa kiinnosti tulevan äidin turvotus ja painonnousu enemmän kuin vauvan kasvu ja kehitys. Kun itsellä on huoli vauvan hyvinvoinnista ja pelko keskenmenosta, tuntuvat kertyneet grammat melkoisen toisarvoiselta puheenaiheelta.

Eniten kuitenkin tympäisee se, että tahaton ja usein ihan hyvääkin tarkoittava kommentointi riistää minulta (kenties raskaushormonien kyllästämän) omakuvani. Kun katson itseäni peilistä, en nimittäin näe vaappuen kävelevää, kaksoisleukaista, 15 kiloa lihonutta hyljettä jonka jalat ovat niin turvoksissa ettei nilkkoja erota pohkeista. Ehei! Näen upean ja seksikkään naisen, jonka kroppa tekee ihmeellistä työtä kasvattaessaan uutta elämää. Se, että olemustani kommentoidaan ei-niin-mairittelevasti, on vain ikävä muistutus siitä, ettei muu maailma näe minua yhtä lempein ja rakastavin silmin kuin minä itse ja Ukkonen.

Mutta olen minä saanut ihania ja hyvää mieltä tuoviakin kommentteja. Eräs ystävä totesi, että minussa on nyt se raskaana olevan naisen hehku. Toinen tuumasi, että iso mahani on ihana. Kolmas kehui uusia äitiysvaatteitani kivoiksi. Näillä kommenteilla olen päässyt takaisin omakuvakuplaani. Ja kaikista tärkeintä on tietysti se, että Ukkonen muistaa päivittäin kertoa, että näytän hyvältä. Fiksu mies. Vaaleanpunaiset lasit nenällä on helppoa olla hyvällä tuulella.

Kehukaa ihmiset toisianne. Se tuntuu mukavalta.

Synnytystä ja vauva-arkea odottelen levollisin mielin, vaikka hetkittäin toki mietityttää että miten omat voimavarani riittävät tai miten sopeudun uuteen elämään, jossa joku muu määrää elämän tahdin. Pääosin kuitenkin tuntuu siltä, että olen valmis kaikkeen siihen mitä tämä uusi pieni ihminen tuo tullessaan. Muutama viikko sitten havahduin siihen, että vauva alkoi tuntua henkilöltä, erilliseltä ihmiseltä. Siihen asti olin ajatellut, että olen raskaana ja meille tulee vauva, mutta yhtäkkiä tajusin ajattelevani, että vauva on jo olemassa, hän ei vain vielä ole syntynyt. Jouluna koin, että vietämme vauvan ensimmäistä joulua, vaikka hän on vielä mahassani. Aika hassua.

- meiramiina