Minulla on lapsi, joka haluaa olla lähellä. Jo laitoksella hän alkoi nyyhkyttää sydäntä särkevästi, kun hänet yritettiin laittaa hetkeksi omaan sänkyynsä, ja tyyntyi vasta kun pääsi takaisin syliin. Niinpä pidimme häntä sylissä, vuorotellen. Kotiin tultuamme sylittely jatkui, ja vauva nukahti yleensä joko kainaloon tai kantoliinaan. Vauva oli tyytyväinen eikä juuri itkenyt. Minulle ja Ukkoselle tämä oli luonteva tapa toimia, eikä kumpaakaan ole haitannut, että meistä toinen on aina päätoimisena sylinä. Muilla sen sijaan tuntuu olevan asian kanssa ongelmia.
"Te kyllä pidätte sitä kyllä ihan hirveän paljon sylissä."
"Onhan tuossa se vaara, ettei se opi rauhoittumaan minnekään muualle."
"Niin, ei se tietenkään tykkää olla turvakaukalossa kun se on tottunut olemaan aina sylissä."
"Mikset opeta sitä nukkumaan vaunuissa, pääsisit paljon helpommalla."
"Onhan sillä varmasti tukalaa, kun pitää olla koko ajan sylissä."
"Älä vaan tee sitä virhettä, että annat sen nukahtaa syliin."
Voi rakkaat kanssaeläjät.
Ensinnäkin: meille lapsen sylissä pitäminen on tietoinen valinta. Haluamme pitää vauvaa lähellä niin kauan ja paljon kuin hän sitä tarvitsee ja meillä on siihen mahdollisuus. Pidämme häntä sylissä etenkin silloin, kun tiedämme, että vauva on väsynyt, kipeä, kiukkuinen tai hämillään. Emme usko, että vauvaa on tarpeen "karaista" tai totuttaa olemaan yksin tai epämiellyttävässä tilanteessa. Hän irtaantuu ja itsenäistyy kun sen aika on. Tuskinpa hän suostuu siihen, että äiti kantaa hänet aamuisin kouluun.
Toisekseen: meidän vauva nukkuu kaikista parhaiten sylissä. Hän nukahtaa helposti, nukkuu sikeästi ja herää pirteänä. Nyt joku sanoo, että odotappas kun se kasvaa ja alkaa unikoulu. En odota. Elän tätä hetkeä, jossa vauvani ei ole vielä edes puolta vuotta vanha. Tiedän, että hänen pitää oppia nukkumaan omassa sängyssään jossain vaiheessa, mutta juuri nyt on meille kaikille kaikista helpointa, että aktiivisen nukuttamisen sijaan vauva simahtaa syliin silloin kun hän on väsynyt.
Kolmanneksi: meidän vauva myös hengailee lattialla, matkustaa vaunuissa ja kaukalossa, nukkuu omassa sängyssään ja istuskelee sitterissä. Ei ole kysymys siitä, ettemmekö haluaisi laskea lasta hetkeksikään sylistä. On kyse lapsentahtisuudesta. Hän pötköttää lattialla ollessaan virkeä, höpöttelee leluilleen ja jumppailee ihan ilman sylin ikävää. Sitterissä hän katselee tarkasti isän touhuja tai tutkailee ihmeellisiä käsiään. Hän nukahtaa vaunuihin tai kaukaloon jos häntä väsyttää, mutta on turha kuvitella, että juuri liikkumaan oppinut vauva jaksaisi hereillä ollessaan maata paikoillaan ja tuijottaa taivaalle.
Viimeiseksi: olisiko kuitenkin niin, että me itse tunnemme parhaiten oman vauvamme, omat voimavaramme ja oman elämäntapamme?
On äitejä, jotka eivät pysty nukkumaan ollenkaan jos vauva on samassa huoneessa. On äitejä, joita ahdistaa olla koko ajan ihokkain ja äitejä, jotka tarvitsevat paljon omaa aikaa ja tilaa. On vauvoja, jotka eivät kaipaa jatkuvaa läheisyyttä, vauvoja jotka viihtyvät vallan mainiosti itsekseen. Ja sitten on äitejä ja vauvoja, jotka haluavat olla yhdessä koko ajan, 24/7. Saisinko toimia niin kuin minusta tuntuu oikealta ja etsiä itse oman tapani olla äiti?
On äitejä, jotka eivät pysty nukkumaan ollenkaan jos vauva on samassa huoneessa. On äitejä, joita ahdistaa olla koko ajan ihokkain ja äitejä, jotka tarvitsevat paljon omaa aikaa ja tilaa. On vauvoja, jotka eivät kaipaa jatkuvaa läheisyyttä, vauvoja jotka viihtyvät vallan mainiosti itsekseen. Ja sitten on äitejä ja vauvoja, jotka haluavat olla yhdessä koko ajan, 24/7. Saisinko toimia niin kuin minusta tuntuu oikealta ja etsiä itse oman tapani olla äiti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti