Sijaisvanhemmaksi

Minulla on pitkään ollut selittämätön tunne siitä, että perheemme ei ole vielä "täynnä". Että joku tähän porukkaan vielä kuuluu. Biologisia lapsia emme saaneet enempää, ja oli aika selvää että meidän osalta lapsettomuushoidot on nyt katsottu loppuun.

Olemme melko kauan puhuneet siitä, että meidän perheeseen voisi tulla lisää lapsia myös muulla tavalla. Sijaisvanhemmuus on ollut mielessä ja mielen vieressä varmaan koko elämäni. Lukuisten keskustelujen jälkeen olimme valmiita: päätimme hakea sijaisvanhemmuusvalmennukseen.

Sijaisvanhemmaksi ei ole mitenkään helppo päästä. Ensin täytetään hakemukset, tarkistetaan taustat, tavataan sosiaalityöntekijöitä ja keskustellaan hyvinkin syväluotaavasti oman perheen historiasta ja tilanteesta. Sitten odotetaan vastausta kuin kuumilla kivillä. Mitetitään, että ollaanko me tähän oikeasti valmiita ja tarpeeksi kunnollisia ja kunniallisia. Viimein saimme tiedon: teidät on hyväksytty valmennukseen!

PRIDE-valmennus oli antoisa, mutta myös vaativa. Puolen vuoden aikana kokoonnuimme iltaisin ja viikonloppuisin oppimaan ja keskustelemaan monista sijaishuoltoon liittyvistä asioista ryhmän kanssa ja pohtimaan omia valmiuksiamme. Koulutusten välillä tehtiin laajoja kotitehtäviä ja tavattiin kouluttajia. Kävimme läpi omaa elämänhistoriaa, parisuhdetta, kasvatusperiaatteita ja ymmärrystä lastensuojelun asiakkaaksi päätyvien vanhempien ja lasten kokemuksista. Meidän rikosrekisteriotteet, terveystiedot, talousasiat ja omat elämänkriisit käytiin läpi ja niistä keskusteltiin. Meidän kodissa vieraili sosiaalityöntekijöitä. Kaikki oli uutta ja outoa, hurjaakin, ja silti oli vahva tunne siitä, että olemme menossa oikeaan suuntaan.

Älyttömän pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen istuimme yhdessä kouluttajien kanssa alas ja totesimme, että meillä on hyvät valmiudet sijaisvanhemmiksi. Meidät hyväksyttiin hyvinvointialueen perhehoitajiksi odottamaan mahdollista sijoitusta.

Valmennukseen lähtiessä meillä oli selvä ajatus siitä, että haluamme pitkäaikaisen sijoituksen - lapsen, joka asuu meillä niin kauan kuin tarvitsee, todennäköisesti vuosia, ehkä täysi-ikäiseksi asti. Pikkuhiljaa ajatus alkoi kuitenkin muuttua. Ehkä voisimmekin olla päivystysperhe? Sellainen, johon lapsi voidaan tuoda vaikka keskellä yötä, silloin kun on kiireellinen tilanne. Ehkä voisimme hoitaa lapsia sen pienen hetken kun he meitä eniten tarvitsevat, ja saatella heidät sitten matkaan joko omaan kotiin tai pitkäaikaiseen sijaisperheeseen.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että meistä tuli päivystävä sijaisperhe. Otamme vastaan alle kouluikäisiä lapsia päivystysvuorosta riippuen joko tunnin varoitusajalla tai vuorokauden sisällä. Jos puhelin pirahtaa, lähden hakemaan lapsen ja pidän hänestä huolta niin kauan kuin hän minua tarvitsee. Tervetuloa pieni, täällä ollaan.

Keskenmeno raskauviikolla 12

Olin raskaana viikoilla 11+4, kun huomasin aamulla pikkuhousuissa veristä vuotoa. Tiesin että alkuraskauden vuoto on yleistä, joten en huolestunut sen kummemmin. Työpäivän aika vuoto ei kuitenkaan loppunut. Viimein iltapäivällä huolestuin, kun vuoto muuttui runsaammaksi. Raskaudesta tiennyt esimies passitti minut välittömästi kotiin lepäämään. Kotimatkalla vatsa tuntui hirvittävän painavalta, koko kroppa oli jännittynyt ja kireä. Hengästyin, askel oli valtavan raskas. Rintakehä puristi keuhkoja kasaan. Pelotti. Itketti.

Illalla vuoto jatkui vähäisenä ja särky hellitti. Lepäilin, mutta huoli alkoi kasvaa sen verran, että googlettelin keskenmenon oireita ja etsin valmiiksi neuvolan puhelinnumeron. 

Aamulla soitin neuvolaan. Olin jo melko hädissäni ja itkuinen. Terveydenhoitaja oli asiallinen. Hän varasi minulle seuraavalle päivälle ajan ultraan. Sympatiaa ei juuri herunut. Olennaisinta tuntui olevan se, että muistaisinko varmasti peruuttaa seuraavan lääkäriaikani, jos raskaus menee kesken. Kysyin, onko mitään mahdollisuutta, että raskaus jatkuisi normaalisti näiden oireiden jälkeen. Hoitaja myönsi, että kyllähän se on mahdollista. Tässä kohtaa olin jo melko varma siitä, että raskaus on menossa kesken. Etsin kuitenkin netistä tietoa, onko mitään muita vaihtoehtoja. Ja olihan niitä: runsas verenvuoto voi kertoa myös kohdun hematoomasta. Oireet täsmäsivät myös osittaiseen keskenmenoon, jolloin kaksosraskauden toinen sikiö ei ole kehittynyt normaalisti ja menee kesken. Pieni toivo heräsi. Hyvin pieni. 

Seuraavana aamuna heräsin koviin alavatsakipuihin. Vessassa pönttöön hulahti runsaasti verta ja hyytymiä. Tunnin sisällä kipu koveni ja muuttui samanlaiseksi kuin esikoisen synnytyksen alkaessa kokemani synnytyskipu. Kohtu supisteli voimakkaasti, tunsin että kroppa työntää jotain ulos. Paperiin jäi veristä limaa sekä vaaleampi ja kookkaampi hyytymä, kuin jonkinlainen riekaleinen kalvo. Otin maksimiannoksen särkylääkettä, joka lievitti kipua mutta ei vienyt sitä kokonaan pois. Tunsin meneväni alkukantaiseen tilaan, jossa keho tekee jotain mihin minulla ei ole vaikutusvaltaa. Kohtu supisteli. Seisoin varpaillani nojaten keittiön tasoon, ihan kuin esikoisen synnytyksen alkaessa. Menin lämpimään suihkuun ja annoin lämpimän veden virrata yli. Rentouduin, kipu hellitti, supistukset työnsivät ulos veristä limaa. Kadotin ajan ja paikan.

Pahin vaihe kesti ehkä tunnin. Pelkäsin, että saan käsiini sikiön. Entä jos se onkin elossa? Mitä teen? Sitten ajauduin jopa hieman euforiseen tilaan, huoli loppui, kipu hellitti ja supistukset lakkasivat. Palasin tähän maailmaan.

Loppupäivän tuli vähäisempää vuotoa. Kipua ei enää ollut. Huoli palasi. Juttelimme Ukkosen kanssa, itkimme yhdessä. Odotimme seuraavaa päivää, jolloin saisimme viimein tietää, mikä tilanne todella on.

Aamulla lähdimme yhdessä ultraan. Lääkäri kuunteli oireet ja totesi, että kyllähän se kovasti keskenmenolta kuulostaa, mutta katsotaan nyt ensin. Kohdun koko vastasi raskausviikkoja, mutta ultrassa näkyi sikiö, jolla ei ollut elonmerkkejä. Kohdusta oli purkautumassa "raskausmateriaalia", ja lääkäri kertoi että hän ottaa loputkin pois.  Tunsin miten ulos purkautui lapsiveden tuntuista nestettä sekä jotain kiinteämpää: oletan, että kuollut sikiö oli kohdunsuulla tulossa ulos, tai saattoihan se olla istukkakin. Lääkäri ultrasi vielä. Kohdussa näkyi enää vähäinen määrä verta. Itkin tutkimuspöydällä. Lääkäri silitti polveani. "Eihän tämä helppoa ole." Kiitin. Tarkoitin sitä. Ei ole pahempaa kuin epätietoisuus.

Jälkikäteen olen kiitollinen siitä, ettei kuollut pikkiriikkinen sikiö syntynyt käsiini. Ei minun tarvitse tietää, miten kesken kehityksensä minun vauvani menehtyi. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia elämään. 

Lähdin vastaanotolta silmät sumeina, Ukkoseen nojaten. Hän talutti minut autoon. Huusin ja itkin. Puristin Ukkosen kättä. Meidän suuri haave on kuollut.

Lääkärikäynnin jälkeen kipua ei ole ollut, ja vuotokin on huomattavasti niukempaa. Fyysisesti voin jo hyvin, mutta mieli ja sydän on rikki. Alkuraskaus oli vaikea väsymyksineen, pahoinvointeineen, turvotuksineen. Jaksanko yrittää uudestaan? Kalenteroimmeko vielä kerran menkat, ovulaatiot, ultrat ja inseminaatiot? Kestääkö psyyke odottaa aina uusia viivoja tikkuun, hitaasti kuluvia päiviä ja viikkoja, maagista kahdentoista viikon rajaa? Kestääkö kroppani vielä kerran kaikki raskausoireet, muuttuvan aineenvaihdunnan, kasvavan vatsan, selkäkivut? Kestänkö enää pettymystä, jos raskaus meneekin kesken? Onko mikään kaiken tämän arvoista? Olisiko perheemme kuitenkin jo valmis tällaisena?

Keskenmenosta on jo useampi vuosi, kokemus on muisto muiden joukossa. 
Elämä jatkui, valo palasi. Jos koet saman, selviät kyllä. Et ole yksin. 

Lapsettomuushoidot ja inseminaatio

Kun kaksi melkein nelikymppistä haluaa lisää lapsia, ei aikaa ole liiemmin hukattavaksi. Olimme yrittäneet aktiivisesti tulla raskaaksi jo melkein vuoden verran, kun päätimme hakeutua tutkimuksiin. Ensin otimme yhteyttä omaan terveyskeskuslääkäriin. Sovittiin, että yritetään vielä muutama kuukausi, ja jos ei tärppää, edetään lapsettomuushoitoihin. Minulta katsottiin veriarvot, Ukkoselta siemenneste. Saatiin lähete Taysiin. Ei mennyt kauaa, kun kutsu tuli.

Lapsettomuusklinikalla minusta tutkittiin vielä munasarjat, munanjohtimet, kohtu ja kohdunkaula. Tutkimuksissa meistä kummastakaan ei löydetty sellaista vikaa, joka estäisi raskaaksi tulemisen. Haasteita kuitenkin oli, ja toki meidän molempien ikäkin vaikeutti raskaaksi tulemista. Päädyttiin siis inseminaatioon, jossa siemenneste ruiskutetaan suoraan kohtuonteloon. Lääkäri sanoi että inseminaatiota voidaan kokeilla muutaman kerran, mutta kannattaa jo henkisesti varautua siihen että aika pian siirrytään koeputkihedelmöitykseen.

Inseminaation lisäksi varmistettiin ovulaation onnistuminen ja oikea-aikaisuus. Minun piti ottaa lääkkeitä, joiden avulla munasolu kypsyy varmasti kunnolla: siis ensin viitenä päivänä tabletti ja sitten kolmena päivänä pistos maharöllykkään. Sitten kävin ultraäänitutkimuksessa, ja mikäli munasolu oli kypsynyt, otin pistoksen joka irrotti munasolun. Seuraavana päivänä Ukkonen kävi aamulla jättämässä spermaa pesuun, ja minä menin myöhemmin vastaanottamaan "lähetyksen".

Käytännössä tämä tarkoittaa, että koko elämä pyörii kuukautiskierron ympärillä: menkkojen alkaessa ilmoitetaan vuodon alkaminen klinikalle, aletaan ottaa lääkettä, lasketaan todennäköisin ovulaatioaika ja järjestellään työkalenteri sen mukaan, pistetään lääkettä, tikutetaan ovulaatiota, käydään ultrassa jossa todetaan että munasolu ei ole vielä kypsä joten jatketaan pistoksia ja sovitaan uusi ultra-aika, käydään uudestaan ultrassa ja todetaan että munasolu on kypsä joten sovitaan inseminaatio-aika, pistetään irrotuspiikki, mies käy antamassa siemennesteen, minä menen inseminaatioon. 

Sitten odotetaan kaksi viikkoa. Toivotaan että raskaus alkaisi. Yritetään elää normaalia arkea, vaikka päähän mahtuu vain vauvavauvavauva.

Koska ihmiskeho on ihmeellinen ja lääketiede vielä ihmeellisempää, ei prosessi aina etene ihan suoraviivaisesti. Meille ensimmäinen inseminaatio oli helppo. Ovulaatio tuli ajallaan, siemennesteen pesutulos oli hyvä, kaikki meni täydellisesti. Raskaus vain ei alkanut. Seuraavassa kierrossa lääkäri päätti triplata (!) munasolun kypsytykseen käytetyn lääkkeen annostuksen. Minussa kypsyi kuusi (!) munasolua, joten inseminaatiota ei voitu tehdä. Monikkoraskauden mahdollisuus oli liian suuri. Seksi kiellettiin.

Kolmannessa kuukautiskierrossa lääkkeen annostus palautettiin entiselleen. Ultrassa näkyi yksi kypsynyt munasolu. Kaikki näytti hyvältä ja inseminaatioaika sovittiin. Oli toiveikas olo. Mutta koska kaikki ei taaskaan mennyt niin kuin Strömsössä, alkoi minulla samana iltana kovat flunssan oireet. Tuolloin elettiin vielä vahvojen koronarajoitusten aikaa: sain koronatestiin ajan seuraavalle aamulle ja se osoittautui positiiviseksi. Inseminaatioaika piti siis perua. Pettymys oli tässä kohtaa valtava: olen syönyt ja pistänyt lääkkeitä viikon, järjestellyt työvuorot ja palaverit niin että pääsen lääkärikäynneille, samoin Ukkonen, ja kaikki olikin turhaa!

Näppärästi keksimme varasuunnitelman: Ukkonen haki apteekista lääkeruiskun. Ns. Muumimukimenetelmällä saimme tehtyä koti-inseminaation. Ja ette ikinä usko - kaksi viikkoa myöhemmin raskaustestissä näkyi kaksi viivaa.

Tämä tarina ei pääty onnellisesti - kerron lisää myöhemmin. Kuitenkin kannustamme lämpimästi koti-inseminaatioon tilanteen vaatiessa.

Lisää lapsia?

Tuleekohan meille lisää lapsia? Tämä ajatus on seuraillut mielen vieressä jo pidemmän aikaa. Ainakin kolme vuotta. Ehkä synnäriltä asti.

Vaikka mun teksteistä varmasti käy ilmi, on vauva-arki ollut välillä rankkaa univajeineen ja "kuka mää edes oon" -kriiseineen, oli vauvaelämä ensisijaisesti ja eniten aivan ihanaa. Oikeasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä tunsin olevani roolissa, joka tuntuu omalta. Olen ollut sinkku, tyttöystävä, vaimo, työkaveri, ystävä, opiskelijajärjestöaktiivi, sisko, luottohenkilö ynnämuuta. Äitinä mä ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän millainen olen, mitä teen ja miksi. Vaikka välillä rimpuilenkin. Vaikka olen välillä epävarma. Silti olen nyt roolissa, joka sopii mulle parhaiten, josta nautin eniten.

Vaikka olin raskausaikana aivan jäätävän pahoinvoiva, väsynyt ja hermot riekaleina, oli ihanaa olla raskaana. Vaikka synnyttäminen oli... no, synnyttämistä, sanoin jo laitoksella että haluan tulla tänne uudestaan (silloin Ukkonen katsoi mua ilmeellä, jota en ole nähnyt ennen enkä sen jälkeen – katseen sisältö oli suunnilleen että nyt se on oikeesti seonnut lopullisesti, taidan ottaa tämän vauvan ja lähteä vähän juttelemaan tuonne kanslian puolelle). Mutta ihan oikeasti. Synnyttäminen oli aivan järisyttävän upea kokemus. Haluaisin tehdä sen uudestaan.

Ja ne ensimmäiset viikot pienen uuden ihmisen kanssa. En kestä. Haistan vastasyntyneen tuoksun nytkin. Eihän se ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, eihän?

Olen aina halunnut paljon lapsia. Ehkä neljä tai viisi. Olen halunnut olla äiti jo teininä, odottanut että olisin tarpeeksi kypsä äidiksi ja löytäisin sopivan kumppanin. Olin varma, että perustan perheen nuorena, ehkä jo opiskeluaikana. Toisin kävi. Elämässäni oli pitkiä ja vakiintuneita parisuhteita, mutta en onnistunut löytämään sellaista ihmistä, jonka kanssa olisin voinut perustaa perheen. Ehdin jo tehdä surutyöni siitä, etten ehkä koskaan saa omia lapsia. Sitten elämään tuli Ukkonen, ja joitain vuosia myöhemmin tulin äidiksi, reilusti yli kolmekymppisenä.

Vauvakuume iski ensimmäisen kerran kunnolla, kun Pikkutyyppi oli 9 kuukauden ikäinen. Silti en osannut edes kuvitella, että meille vielä tulisi uutta vauvaa. Vauva oli vielä se edellinenkin. Hämmennyin, kun kohtasin äitejä, joiden lapsilla on vain vähän reilun vuoden tai puolentoista vuoden ikäero. Tuntui oudolta, että elämään mahtuu uusi vauva niin pian. Miten aika riittää, jaksaminen, rahat, tila? Itse en ollut valmis kenenkään muun äidiksi. Halusin antaa sille yhdelle, ensimmäiselle, kaiken mitä mulla on annettavaa. Miten minusta voisi riittää useammalle?

Silti olen aina halunnut lisää lapsia. Halusin jo silloin kun pikkutyyppi oli muutaman tunnin vanha, haluan edelleen. Entä jos en saa?

Mä olen yli kolmekymppinen. Mulla on ollut terveysongelmia, jotka voi hankaloittaa raskaaksi tulemista, lisätä keskenmenon riskiä, aiheuttaa synnytykseen koplikaatioita ja tuoda haasteita jaksamiseen. Me kamppaillaan nytkin voimavarojen riittävyyden, vauva-arjen kuormittavuuden ja uusperheen haasteiden ristitulessa. Kulunut vuosi on ollut todella raskas monista syistä, eikä meillä ole tukiverkostoa, joka ottaisi kiinni kun kaadutaan. Mulla on aivan ihana anoppi, joka auttaa kaiken voitavansa, mutta muuten me ollaan omillamme. Onko mulla edes oikeutta haaveilla useammasta lapsesta?

Ja kyllähän sekin on käynyt mielessä, että kestääkö parisuhde. Sortuuko meidän kahden keskinäinen suhde liian painavan kuorman alle, vai tuleeko meistä yhdessä vahvempia, hioutuuko meidän tiimityö niin lujaksi, ettei sitä kaada mikään? En tiedä. Kun varmuutta ei koskaan ole. Elämästä ei ikinä tiedä.

Mulla on vahva tunne siitä, ettei mun lapset ole vielä tässä. Että joku on vielä tulossa. Yksi vai kaksi, en tiedä. Mutta toivon, etten joudu vanhana harmittelemaan, kun en uskaltanut.

Viimein tuli se päivä kun tuntui, että olen valmis yrittämään uutta vauvaa. Että olen tarpeeksi vahva jaksamaan uudet raskauspahoinvoinnit ja yövalvomiset. Että parisuhde ja uusperhearki on saatu toimimaan niin, ettei uusi lapsi heiluttaisi venettä liikaa. Että olen valmis kestämään sen, mitä sattuu tulemaan. Senkin, ettei uutta vauvaa enää tulisikaan.

Neljäkymmentä kolkuttelee uhkaavasti nurkan takana. Olenko liian vanha? Onnistuuko enää? Entä jos tulee sairautta, surua, suuria haasteita? En tiedä. Ainakin haluan yrittää.

Metsäsynttärit

Pikkutyypin seuraavat synttärit kolkuttelee jo ovella. Löysin arkistosta kaksi vuotta sitten (öhöm) kirjoitetun postauksen, joka on sitten unohtunut julkaista. Tässä siis vihdoinkin ideoita muille metsäsynttäreitä suunnitteleville!

Koska Pikkutyyppi oli taaperona kovin kiinnostunut puista, eläimistä ja kaikesta luontoon liittyvästä, valikoitui kaksvee-synttäreiden teemaksi kuin itsestään metsäsynttärit – siis synttärit metsäteemalla (ei metsässä vietettävät synttärit, vaikka sellaisetkin ois kyllä ihan huippua joskus järjestää). Samalla saatiin ympättyä koristeluihin mukaan äitin suuri heikkous, eli ketut. 

Netin synttäribloggauksia selaillessani meinasin jo vaipua epätoivoon, kun postaukset pursuaa mitä upeampia leivosluomuksia ja upeasti koristeltuja juhlatiloja. Onko lasten synttärit nykyään näin hienoja juhlia, apua! Tokenin järkytyksestä ja totesin, että meidän juhlimistyyli saa luvan olla enemmänkin arkinen ja kotoisa.

En ole kummoinen kotitalousihminen, joten Pikkutyypin mummot riensivät hätiin. Tarjolla oli suolaista piirakkaa sekä perinteinen levytäytekakku itse tehdyllä vaniljakastikkeella ja meidän oman pihan marjoista tehdyllä hillolla. Kakun koristelin suklaalastuilla ja vadelmarouheella, jotka löytyi meidän lähi-ässän leivontahyllyltä – sen jälkeen kun oli etsinyt jotain metsäisiä strösseleitä tai muita kakunkoristeita kolmesta (3!) eri marketista JA yhdestä juhlatarvikekaupasta löytämättä yhtään mitään edes etäisesti metsäteemaan sopivaa.. Kakun kruunasi Woodland-kakkukoriste, jonka tilasin My Dream Day -juhlatarvikeverkkokaupasta. Kävi vähän silleesti, että kun näin tuon kakkukoristeen netissä niin se oli pakko saada. Must se on IHANA <3

Piirakan ja kakun lisäksi tarjolla oli kaurakeksejä, kettukarkkeja ja kaupan mustikkamehua. Ja tietty kahvia ja teetä.

No vähän lähti lapasesta ja tilasin kakkukoristeen mukana pikkuisen muutakin (no kun hei samoilla postikuluilla saa niin sehän on vähä niinkö SÄÄSTÖÄ). Pikkutyypin lahja pakattiin paperiseen kettupussiin. Se oli hänen mielestään aivan hirmuisen ihana, ja niinpä hän oppi syntymäpäivänsä aamuna sanomaan "kettu".

Pahvinen kokoa-se-itse-metsä oli (myönnettäköön) ihan turha, mutta hauska yksityiskohta.

Näin jossain myös kettulautasliinoja, ja nehän oli sitten kans pakko saada (en tiedä mikä juttu mulla on näitten kettujeni kanssa). Tämän satsin tilasin Pop Up Kemut -verkkokaupasta: kettu- ja pupulautasliinat sekä viirinauhat, kettuilmapallot ja pupupillit (sekä pieni yllätyslahja, kiitos Pop Up kemujen väki <3 )

Viirinauhat toi olohuoneeseen tosi ihanasti ja helposti juhlatunnelmaa, ja ne oli sankarille erittäin mieluiset. "Kettu! Pupu!" hän hihkui ja hyppeli innoissaan <3 Ajattelin, että pupuviiriä voi käyttää vaikka pääsiäisenä uudestaan. Harmittelin kun kettupillejä ei löytynyt, mutta pupupillit oli päivänsankarille tosi mieluiset. Juhlapöytään katettiin rennosti oransseja muoviastioita, onhan ne ihan ketunvärisiä.

Sitä aitoa metsäteemaa saatiin havuilla, joita hain omasta kuusiaidasta eteiseen ja juhlapöytään. Synttäriaamuna kävimme myös päivänsankarin kanssa kävelyllä keräämässä käpyjä isoon lasipurkkiin. Pitkä pöytä kasattiin olohuoneeseen. Väriteema, metsänvihreä ja ketun oranssi, jatkui liinoissa.

Kunnon ekoäiti olisi tietysti tyytynyt noihin muutamiin maatuviin ja uudelleenkäytettäviin koristeisiin, mutta tokihan nyt muutama ilmapallo piti ostaa, kun sattuivat marketissa silmään ja alennuksessakin olivat ja ja ja.. Siispä päivänsankarin nimellä varustettuja palloja, "Onnea 2-vuotiaalle" -palloja, kettupalloja ja folionumero.

Juhlat oli rennot ja hilpeät. Kemuihin osallistuivat oman perheen lisäksi Pikkutyypille tärkeitä aikuisia, jotka ihailivat leluja ja heittäytyivät leikkiin tilaisuuden edellyttämällä tavalla. Päivänsankari nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin ja "esitti ohjelmaa" ihan silleen spontaanisti. Kyllä kaksvuotiaat on vaan aika ihania epeleitä <3

Tällä kokemuksella sanoisin, että juhlajärjestelyissä vähempikin touhottaminen olisi riittänyt. Teemaan sopiva kakunkoriste, lautasliinat ja pillit tuo jo mukavasti juhlatunnelmaa, ja viirinauha tai ilmapallot on vielä helppo lisäys koristeluihin. Tärkeintä on kuitenkin kokoontua yhteen ja antaa lapselle aikaa ja läsnäoloa.

Seuraavia synttäreitä odotellessa, arvaatteko teeman: ROAAAAAAR!!!

On siis (korona)kevät. Tai syksy tai mitänäitänyon.

Tämä on siitä hassu blogi, että täällä saatetaan tehdä kevätpostauksia keskellä syksyä. Ihan vaan siks, että mä UNOHDIN keväällä julkaista tän. Enkä edes viime keväänä, vaan TOISSA KEVÄÄNÄ. Ei hyvää päivää. 

Palataan siis puolentoista vuoden takaisiin tunnelmiin. Ne oli hyviä tunnelmia ne. 

Kevät vaihtui jo kesäksi (kaks kertaa, ja sitten vielä syksyksi, toim. huom.), mutta ensimmäinen koronakevät on vielä vahvana mielessä. Vaikka poikkeustila on ollut monelle vaikea ja surullinen, meille kevät toi enemmän hyvää kuin huonoa. Oli aikaa levätä, puuhastella, viettää aikaa yhdessä. Unohtaa kaikki mitä "pitäis". En muista milloin olisin viimeksi nauttinut keväästä niin paljon. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli aikaa ja energiaa puuhailla pihalla, kuljeskella, katsella, haistella kevään tuoksuja. Toissa vuonna samaan aikaan olin juuri tajunnut sairastuneeni vakavaan uupumukseen (siitä lisää täällä) ja lahkeessani roikkui sylinkipeä taapero 24/7. Sitä edellisenä keväänä olin uunituoreen ihmisen uunituore äiti ja istuin tuntikausia sohvannurkassa imettämässä. Sitä edellisenä olin juuri tullut raskaaksi ja yritin selvitä väsymyksen ja pahoinvoinnin kanssa uudesta ja haastavasta työstä. Huh heijaa.

Sitten tuli se erilainen kevät. Kun Pikkutyyppi vetää itse kengät jalkaan ja lakin päähän. Kiipeää taitavasti alas jyrkkiä portaita ja juoksee hakemaan potkupyöräänsä. Potkuttelee pitkin pihaa, tekee hiekkakakkuja, heittää palloa. Istuu isolla kivellä ja ihmettelee ötököitä. Ilmestyy vähän väliä katsomaan mitä minä teen, hakee omat työkalunsa ja alkaa auttamaan. Kastelemme yhdessä taimia, haravoimme lehtiä, kaivamme maata. Toki kaksveen oma tahto kuuluu ja näkyy niin että naapurusto raikaa, ja joudun kasvattamaan lapsen ohella omaa tulista temperamenttiani. Koronakevät kiristi hermoja ja huolestutti. Mutta silti. En muista, että elämä olisi koskaan ollut niin ihanaa.

Ensimmäistä kertaa näin muutakin kuin tekemättömiä töitä ja keskeneräisiä projekteja. Näin, miten ihana paikka tämä kotimme on elää, miten paljosta saan olla kiitollinen. Muuttuivatko elämän olosuhteet, vai muutuinko minä?

Kevät on uusia alkuja, tuolloin enemmän kuin koskaan ennen. Tunsin vahvasti, että alkamassa on uusi aikakausi. Ehkä lempeämpi, ehkä kiireettömämpi. Ehkä korona auttoi muistamaan, mikä elämässä on tärkeää.

Tuosta ensimmäisestä koronakeväästä on jo pitkä aika, mutta tunnelmat ovat samat. Korona ei ole kadonnut, poikkeustila ei ole loppunut. Minussa elää edelleen vahva tunne siitä, ettei entiseen elämäntyyliin ole paluuta. "Sitku" elämään ei ole varaa, eikä itsensä ylikuormittamiseen ja loppuunpalamiseen. Elämä on tässä ja nyt. Tässä on hyvä.

– meiramiina

Vaaperon ja taaperon kestovaipatus: taskuvaipat

Kävin läpi tekstiluonnoksiani ja löysin yli vuoden takaisen kirjoituksen kestovaipatuksesta. Laitetaan ny viiveellä eetteriin, niin ei mene hukkaan tämäkään sepustus! Kuvat on lainattu aiemmasta postauksesta, nämä vaipat kun on pakattu jo aikaa sitten varastoon. Tässäpä tulee – aloittakaamme päivän äitisyyllisyysannoksella:

Oih ja voih, minä huono äiti ja epäekologinen ihminen! Kestovaippailumme oli muutaman kuukauden lähes kokonaan tauolla, koska elämä ja väsymys. Kieriskelen henkisesti tervassa ja höyhenissä. No ei vaan: oikeasti yritän muistaa, että joka ikinen likainen kestovaippa tarkoittaa yhtä vähemmän kaatopaikalla tai jätteenpolttolaitoksessa. Jokainen jaksamisensa mukaan ja muistetaan se armollisuus jooko.

No mutta: nyt olemme palanneet takaisin kestoiluun. Pikkutyypperöinen on nyt 10 kk vanha. Jos totta puhutaan, ajattelin kestoilun muuttuvan ällöttävämmäksi iän ja kiinteiden ruokien lisääntymisen myötä, mutta toisin kävi. Pikkuvauvathan kakkivat hyvin eri tahtiin, toiset kerran viikossa ja toiset 7 kertaa päivässä – meidän vauva edusti jälkimmäistä mallia. Nyt kun hän syö kiinteää ruokaa, ei vaipassa ole haisevaa tavaraa kuin aamulla. Pissavaipat eivät edelleenkään haise kuin vasta useamman päivän säilytyksen jälkeen. 

Tähän saakka olen hehkutellut sisävaippa + villahousut -yhdistelmän ihanuutta. No se rakkaus tuli tiensä päähän, kun vauva oppi kääntymään ja konttaamaan. Yritäppä pukea karkuun konttaavaa oman tahtonsa löytänyttä maailmanvalloittajaa ilman että joku alkaa itkeä tai saa raivarit, niin ymmärrät.

Nopeus on siis valttia, kun vauva alkaa liikkua. Ja siksi taskuvaipat on erittäin kivoja. Taskuvaippaan laitetaan imu, jonka jälkeen sitä voi käyttää kuin kertsiä. Valmiiksi täytetty taskuvaippa ei kaipaa kuorikerrosta, vaan sen päälle voi pukea tavalliset vaatteet.

Niin kauan, kun vauva pysyi edes jollain tasolla vaakatasossa vaipanvaihdon ajan, tykkäsin eniten tarrallisista taskuvaipoista – ne on mun mielestä nopeampia sulkea kuin nepparivaipat. Kun aloittelimme taskuvaippavaihetta, oli mun ihan lemppareita Rhymetime ja Pilvi -taskuvaipat (alla olevan kuvan vihreä ja valkoinen vaippa). Niitä on ollut äitiyspakkauksissa, joten löysin niitä tosi hyväkuntoisina ja jopa käyttämättöminä tosi halvalla ja ilmaiseksi.

Kun vaapero oppi seisoskelemaan, alkoivat kätevimpiä olla sellaiset kestot, jotka voi kiskaista päälle housuvaipan tapaan – eli nepparitaskuvaipat. Suljin nepparit ennen pukemista ja vetaisin vaipan vauvan päälle kun hän seisoi mua tai sohvaa vasten. Joskus hän saattoi jopa malttaa istua sylissäni sen aikaa, kun puin vaipan.

Kun kirjoittelin yllä olevaa, oli käytössä pääosin M-kokoiset vaipat: alle vuodessa siis kahlattiin koot NB-M. Sittemmin vaaperosta on tullut taapero ja leikki-ikäinen. Jossain vaiheessa laiskistuin ja aloin käyttää pääosin kertsejä, mutta kestovaipat on kuitenkin olleet jossain määrin käytössä kertsien rinnalla koko ajan. Nyt pikkutyyppi on jo 2-vuotias. Hän on opetellut pottahommaa jo pitkään, mutta toistaiseksi vauhti on niin kova, ettei hän juuri ehdi istuskella. Vaippoja siis kuluu edelleen. Kertakäyttövaipoissa olemme päätyneet kotimaisiin Muumi-vaippoihin, kestovaippa puetaan lähinnä silloin, kun touhutyyppi itse tuo sellaisen kaapista. Yövaipan päälle puetaan edelleen usein villahousut, jotta mahdollinen ohivuoto ei pääse vaatteisiin ja lakanoihin asti. Suosittelen lämpimästi. Villahousut myös lämmittävät talvisin meidän viileässä makkarissa, jonka nurkissa on, öh, sanoisinko "tehostettu ilmanvaihto".

Sellainen on ollut meidän kestovaippataival tähän saakka. Jäljellä taitaa olla enää harkkahousuvaihe. Sniif. Jos olen jotain oppinut, niin sen, että kukin tyylillään eikä se ole niin justiinsa. Kestovaipatuksessa eikä elämässä <3

Mites teillä?

– meiramiina