Lisää lapsia?

Tuleekohan meille lisää lapsia? Tämä ajatus on seuraillut mielen vieressä jo pidemmän aikaa. Ainakin kolme vuotta. Ehkä synnäriltä asti.

Vaikka mun teksteistä varmasti käy ilmi, on vauva-arki ollut välillä rankkaa univajeineen ja "kuka mää edes oon" -kriiseineen, oli vauvaelämä ensisijaisesti ja eniten aivan ihanaa. Oikeasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä tunsin olevani roolissa, joka tuntuu omalta. Olen ollut sinkku, tyttöystävä, vaimo, työkaveri, ystävä, opiskelijajärjestöaktiivi, sisko, luottohenkilö ynnämuuta. Äitinä mä ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän millainen olen, mitä teen ja miksi. Vaikka välillä rimpuilenkin. Vaikka olen välillä epävarma. Silti olen nyt roolissa, joka sopii mulle parhaiten, josta nautin eniten.

Vaikka olin raskausaikana aivan jäätävän pahoinvoiva, väsynyt ja hermot riekaleina, oli ihanaa olla raskaana. Vaikka synnyttäminen oli... no, synnyttämistä, sanoin jo laitoksella että haluan tulla tänne uudestaan (silloin Ukkonen katsoi mua ilmeellä, jota en ole nähnyt ennen enkä sen jälkeen – katseen sisältö oli suunnilleen että nyt se on oikeesti seonnut lopullisesti, taidan ottaa tämän vauvan ja lähteä vähän juttelemaan tuonne kanslian puolelle). Mutta ihan oikeasti. Synnyttäminen oli aivan järisyttävän upea kokemus. Haluaisin tehdä sen uudestaan.

Ja ne ensimmäiset viikot pienen uuden ihmisen kanssa. En kestä. Haistan vastasyntyneen tuoksun nytkin. Eihän se ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, eihän?

Olen aina halunnut paljon lapsia. Ehkä neljä tai viisi. Olen halunnut olla äiti jo teininä, odottanut että olisin tarpeeksi kypsä äidiksi ja löytäisin sopivan kumppanin. Olin varma, että perustan perheen nuorena, ehkä jo opiskeluaikana. Toisin kävi. Elämässäni oli pitkiä ja vakiintuneita parisuhteita, mutta en onnistunut löytämään sellaista ihmistä, jonka kanssa olisin voinut perustaa perheen. Ehdin jo tehdä surutyöni siitä, etten ehkä koskaan saa omia lapsia. Sitten elämään tuli Ukkonen, ja joitain vuosia myöhemmin tulin äidiksi, reilusti yli kolmekymppisenä.

Vauvakuume iski ensimmäisen kerran kunnolla, kun Pikkutyyppi oli 9 kuukauden ikäinen. Silti en osannut edes kuvitella, että meille vielä tulisi uutta vauvaa. Vauva oli vielä se edellinenkin. Hämmennyin, kun kohtasin äitejä, joiden lapsilla on vain vähän reilun vuoden tai puolentoista vuoden ikäero. Tuntui oudolta, että elämään mahtuu uusi vauva niin pian. Miten aika riittää, jaksaminen, rahat, tila? Itse en ollut valmis kenenkään muun äidiksi. Halusin antaa sille yhdelle, ensimmäiselle, kaiken mitä mulla on annettavaa. Miten minusta voisi riittää useammalle?

Silti olen aina halunnut lisää lapsia. Halusin jo silloin kun pikkutyyppi oli muutaman tunnin vanha, haluan edelleen. Entä jos en saa?

Mä olen yli kolmekymppinen. Mulla on ollut terveysongelmia, jotka voi hankaloittaa raskaaksi tulemista, lisätä keskenmenon riskiä, aiheuttaa synnytykseen koplikaatioita ja tuoda haasteita jaksamiseen. Me kamppaillaan nytkin voimavarojen riittävyyden, vauva-arjen kuormittavuuden ja uusperheen haasteiden ristitulessa. Kulunut vuosi on ollut todella raskas monista syistä, eikä meillä ole tukiverkostoa, joka ottaisi kiinni kun kaadutaan. Mulla on aivan ihana anoppi, joka auttaa kaiken voitavansa, mutta muuten me ollaan omillamme. Onko mulla edes oikeutta haaveilla useammasta lapsesta?

Ja kyllähän sekin on käynyt mielessä, että kestääkö parisuhde. Sortuuko meidän kahden keskinäinen suhde liian painavan kuorman alle, vai tuleeko meistä yhdessä vahvempia, hioutuuko meidän tiimityö niin lujaksi, ettei sitä kaada mikään? En tiedä. Kun varmuutta ei koskaan ole. Elämästä ei ikinä tiedä.

Mulla on vahva tunne siitä, ettei mun lapset ole vielä tässä. Että joku on vielä tulossa. Yksi vai kaksi, en tiedä. Mutta toivon, etten joudu vanhana harmittelemaan, kun en uskaltanut.

Viimein tuli se päivä kun tuntui, että olen valmis yrittämään uutta vauvaa. Että olen tarpeeksi vahva jaksamaan uudet raskauspahoinvoinnit ja yövalvomiset. Että parisuhde ja uusperhearki on saatu toimimaan niin, ettei uusi lapsi heiluttaisi venettä liikaa. Että olen valmis kestämään sen, mitä sattuu tulemaan. Senkin, ettei uutta vauvaa enää tulisikaan.

Neljäkymmentä kolkuttelee uhkaavasti nurkan takana. Olenko liian vanha? Onnistuuko enää? Entä jos tulee sairautta, surua, suuria haasteita? En tiedä. Ainakin haluan yrittää.