Olin raskaana viikoilla 11+4, kun huomasin aamulla pikkuhousuissa veristä vuotoa. Tiesin että alkuraskauden vuoto on yleistä, joten en huolestunut sen kummemmin. Työpäivän aika vuoto ei kuitenkaan loppunut. Viimein iltapäivällä huolestuin, kun vuoto muuttui runsaammaksi. Raskaudesta tiennyt esimies passitti minut välittömästi kotiin lepäämään. Kotimatkalla vatsa tuntui hirvittävän painavalta, koko kroppa oli jännittynyt ja kireä. Hengästyin, askel oli valtavan raskas. Rintakehä puristi keuhkoja kasaan. Pelotti. Itketti.
Illalla vuoto jatkui vähäisenä ja särky hellitti. Lepäilin, mutta huoli alkoi kasvaa sen verran, että googlettelin keskenmenon oireita ja etsin valmiiksi neuvolan puhelinnumeron.
Aamulla soitin neuvolaan. Olin jo melko hädissäni ja itkuinen. Terveydenhoitaja oli asiallinen. Hän varasi minulle seuraavalle päivälle ajan ultraan. Sympatiaa ei juuri herunut. Olennaisinta tuntui olevan se, että muistaisinko varmasti peruuttaa seuraavan lääkäriaikani, jos raskaus menee kesken. Kysyin, onko mitään mahdollisuutta, että raskaus jatkuisi normaalisti näiden oireiden jälkeen. Hoitaja myönsi, että kyllähän se on mahdollista. Tässä kohtaa olin jo melko varma siitä, että raskaus on menossa kesken. Etsin kuitenkin netistä tietoa, onko mitään muita vaihtoehtoja. Ja olihan niitä: runsas verenvuoto voi kertoa myös kohdun hematoomasta. Oireet täsmäsivät myös osittaiseen keskenmenoon, jolloin kaksosraskauden toinen sikiö ei ole kehittynyt normaalisti ja menee kesken. Pieni toivo heräsi. Hyvin pieni.
Seuraavana aamuna heräsin koviin alavatsakipuihin. Vessassa pönttöön hulahti runsaasti verta ja hyytymiä. Tunnin sisällä kipu koveni ja muuttui samanlaiseksi kuin esikoisen synnytyksen alkaessa kokemani synnytyskipu. Kohtu supisteli voimakkaasti, tunsin että kroppa työntää jotain ulos. Paperiin jäi veristä limaa sekä vaaleampi ja kookkaampi hyytymä, kuin jonkinlainen riekaleinen kalvo. Otin maksimiannoksen särkylääkettä, joka lievitti kipua mutta ei vienyt sitä kokonaan pois. Tunsin meneväni alkukantaiseen tilaan, jossa keho tekee jotain mihin minulla ei ole vaikutusvaltaa. Kohtu supisteli. Seisoin varpaillani nojaten keittiön tasoon, ihan kuin esikoisen synnytyksen alkaessa. Menin lämpimään suihkuun ja annoin lämpimän veden virrata yli. Rentouduin, kipu hellitti, supistukset työnsivät ulos veristä limaa. Kadotin ajan ja paikan.
Pahin vaihe kesti ehkä tunnin. Pelkäsin, että saan käsiini sikiön. Entä jos se onkin elossa? Mitä teen? Sitten ajauduin jopa hieman euforiseen tilaan, huoli loppui, kipu hellitti ja supistukset lakkasivat. Palasin tähän maailmaan.
Loppupäivän tuli vähäisempää vuotoa. Kipua ei enää ollut. Huoli palasi. Juttelimme Ukkosen kanssa, itkimme yhdessä. Odotimme seuraavaa päivää, jolloin saisimme viimein tietää, mikä tilanne todella on.
Aamulla lähdimme yhdessä ultraan. Lääkäri kuunteli oireet ja totesi, että kyllähän se kovasti keskenmenolta kuulostaa, mutta katsotaan nyt ensin. Kohdun koko vastasi raskausviikkoja, mutta ultrassa näkyi sikiö, jolla ei ollut elonmerkkejä. Kohdusta oli purkautumassa "raskausmateriaalia", ja lääkäri kertoi että hän ottaa loputkin pois. Tunsin miten ulos purkautui lapsiveden tuntuista nestettä sekä jotain kiinteämpää: oletan, että kuollut sikiö oli kohdunsuulla tulossa ulos, tai saattoihan se olla istukkakin. Lääkäri ultrasi vielä. Kohdussa näkyi enää vähäinen määrä verta. Itkin tutkimuspöydällä. Lääkäri silitti polveani. "Eihän tämä helppoa ole." Kiitin. Tarkoitin sitä. Ei ole pahempaa kuin epätietoisuus.
Jälkikäteen olen kiitollinen siitä, ettei kuollut pikkiriikkinen sikiö syntynyt käsiini. Ei minun tarvitse tietää, miten kesken kehityksensä minun vauvani menehtyi. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia elämään.
Lähdin vastaanotolta silmät sumeina, Ukkoseen nojaten. Hän talutti minut autoon. Huusin ja itkin. Puristin Ukkosen kättä. Meidän suuri haave on kuollut.
Lääkärikäynnin jälkeen kipua ei ole ollut, ja vuotokin on huomattavasti niukempaa. Fyysisesti voin jo hyvin, mutta mieli ja sydän on rikki. Alkuraskaus oli vaikea väsymyksineen, pahoinvointeineen, turvotuksineen. Jaksanko yrittää uudestaan? Kalenteroimmeko vielä kerran menkat, ovulaatiot, ultrat ja inseminaatiot? Kestääkö psyyke odottaa aina uusia viivoja tikkuun, hitaasti kuluvia päiviä ja viikkoja, maagista kahdentoista viikon rajaa? Kestääkö kroppani vielä kerran kaikki raskausoireet, muuttuvan aineenvaihdunnan, kasvavan vatsan, selkäkivut? Kestänkö enää pettymystä, jos raskaus meneekin kesken? Onko mikään kaiken tämän arvoista? Olisiko perheemme kuitenkin jo valmis tällaisena?
Keskenmenosta on jo useampi vuosi, kokemus on muisto muiden joukossa.
Elämä jatkui, valo palasi. Jos koet saman, selviät kyllä. Et ole yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti