Tämä on siitä hassu blogi, että täällä saatetaan tehdä kevätpostauksia keskellä syksyä. Ihan vaan siks, että mä UNOHDIN keväällä julkaista tän. Enkä edes viime keväänä, vaan TOISSA KEVÄÄNÄ. Ei hyvää päivää.
Palataan siis puolentoista vuoden takaisiin tunnelmiin. Ne oli hyviä tunnelmia ne.
 |
Kevät vaihtui jo kesäksi (kaks kertaa, ja sitten vielä syksyksi, toim. huom.), mutta ensimmäinen koronakevät on vielä vahvana mielessä. Vaikka poikkeustila on ollut monelle vaikea ja surullinen, meille kevät toi enemmän hyvää kuin huonoa. Oli aikaa levätä, puuhastella, viettää aikaa yhdessä. Unohtaa kaikki mitä "pitäis". En muista milloin olisin viimeksi nauttinut keväästä niin paljon. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli aikaa ja energiaa puuhailla pihalla, kuljeskella, katsella, haistella kevään tuoksuja. Toissa vuonna samaan aikaan olin juuri tajunnut sairastuneeni vakavaan uupumukseen (siitä lisää täällä) ja lahkeessani roikkui sylinkipeä taapero 24/7. Sitä edellisenä keväänä olin uunituoreen ihmisen uunituore äiti ja istuin tuntikausia sohvannurkassa imettämässä. Sitä edellisenä olin juuri tullut raskaaksi ja yritin selvitä väsymyksen ja pahoinvoinnin kanssa uudesta ja haastavasta työstä. Huh heijaa.
Sitten tuli se erilainen kevät. Kun Pikkutyyppi vetää itse kengät jalkaan ja lakin päähän. Kiipeää taitavasti alas jyrkkiä portaita ja juoksee hakemaan potkupyöräänsä. Potkuttelee pitkin pihaa, tekee hiekkakakkuja, heittää palloa. Istuu isolla kivellä ja ihmettelee ötököitä. Ilmestyy vähän väliä katsomaan mitä minä teen, hakee omat työkalunsa ja alkaa auttamaan. Kastelemme yhdessä taimia, haravoimme lehtiä, kaivamme maata. Toki kaksveen oma tahto kuuluu ja näkyy niin että naapurusto raikaa, ja joudun kasvattamaan lapsen ohella omaa tulista temperamenttiani. Koronakevät kiristi hermoja ja huolestutti. Mutta silti. En muista, että elämä olisi koskaan ollut niin ihanaa.
Ensimmäistä kertaa näin muutakin kuin tekemättömiä töitä ja keskeneräisiä projekteja. Näin, miten ihana paikka tämä kotimme on elää, miten paljosta saan olla kiitollinen. Muuttuivatko elämän olosuhteet, vai muutuinko minä?
Kevät on uusia alkuja, tuolloin enemmän kuin koskaan ennen. Tunsin vahvasti, että alkamassa on uusi aikakausi. Ehkä lempeämpi, ehkä kiireettömämpi. Ehkä korona auttoi muistamaan, mikä elämässä on tärkeää.
Tuosta ensimmäisestä koronakeväästä on jo pitkä aika, mutta tunnelmat ovat samat. Korona ei ole kadonnut, poikkeustila ei ole loppunut. Minussa elää edelleen vahva tunne siitä, ettei entiseen elämäntyyliin ole paluuta. "Sitku" elämään ei ole varaa, eikä itsensä ylikuormittamiseen ja loppuunpalamiseen. Elämä on tässä ja nyt. Tässä on hyvä.
– meiramiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti