Huoli loppumaton

Tiedättekö sen tunteen, kun sydän riuhtaistaan hetkellisesti rintakehän ulkopuolelle?

Kun pikku tiitiseni oli viisi kuukautta vanha, hän alkoi harjoitella liikkumista. Hän liikehti nytkyttämällä itseään, punnertamalla käsillään, potkuttelemalla. Uuden oppiminen väsyttää. Nukuimme päivittäin yhteiset päiväunet sohvalla. Hän minun kainalossani. Siinä me nukumme vierekkäin, sylikkäin. Unen läpi kuulen, että vauva on herännyt, tunnen että hän alkaa vääntelehtiä käsivarttani vasten. Ei herätä vielä. Nukutaan.

Kolaus. Parkaisu.

Sekunnin sadasosassa kaikki aistini ovat virittyneet äärimmilleen. Vauva on lattialla, itkee. Putoan polvilleni hänen viereensä, nostan syliin, painan rintaani vasten. Vauva huutaa suoraa huutoa. Kultarakas, äitin pieni, anteeksi, anna anteeksi, äiti ei herännyt, anna rakas anteeksi, kaikki on hyvin, äiti on tässä, anna anteeksi kultarakas, anteeksi, anteeksi...

Vauva rauhoittuu. Nyyhkyttää vielä vähän. Huokaisee syvään, painautuu mua vasten. Kyyneleet valuvat mun poskiani pitkin. Miten mä voin olla näin paska äiti. Paskapaskapaska. Millainen äiti antaa lapsensa tippua? Millainen äiti ei herää, kun vauva on vaarassa pudota?

Tarkkailen merkkejä aivotärähdyksestä. Niitä ei ole. Elämä jatkuu. Siirrymme nukkumaan patjalle. 

Lapsi kasvaa, tekee hampaita. Tavallinen arkipäivä. Olemme tulleet muskarista, syöneet. Vauva treenaa konttaamista lattialla, hankaa leluja kutisevia ikeniään vasten. Minä touhuan omiani metrin päässä, vilkaisen välillä pikkutyypin touhuja. 

Olen selin vauvaan, kun kuulen oudon äänen, kuin korahduksen. Heti perään hätääntyneen ähkäisyn. Käännyn ja näen, että vauvan suussa on muovinen iso lelu poikittain. Vauva makaa suu äärimmillään auki, leukapielet luonnottoman suurella, silmissä hätä, ÄITI AUTA!! Kummarrun vauvan viereen, rauhoittelen, yritän nähdä suuhun, ovatko leuat pois paikoiltaan, eivät ole, lelun toinen pää on kitalaessa, toinen hampaiden takana, miten mä saan tuon lelun pois tuolta, se on liian tiukassa, mitä mä teen? Otan lelusta tiukasti kiinni, hengitän syvään. Väännän lelua varovasti mutta tiukasti niin, että se napsahtaa pois hampaiden takaa. Vauva parahtaa helpottuneeseen itkuun. Itkee, itkee. Kultarakas, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin nyt, ei ole mitään hätää, äiti on tässä, älä itke rakas enää, äiti on tässä. Nieleskelen kuumia kyyneleitä. 

Miten mä voin suojella tätä lasta? Miten voin elää tietäen, etten voi estää pahaa sattumasta?

On yö. Vauva nukkuu, minä touhuan viereisessä huoneessa jotain. Kuulen vienoa ähinää, vauva on heräilemässä, hänellä on nälkä. Lähden kävelemään vauvan luo. Oviaukosta näen, miten puolinukuksissa oleva vauva pyörähtää kyljeltä mahalleen. Selälleen. Mahalleen. Askelteni tahti kiihtyy. Liike ei lopu, vauva pyörii, selälleen, mahalleen, mä en ehdi ajoissa, sydämeni jättää yhden lyönnin väliin, selälleen, mahalleen, vauva putoaa patjalta. Luojan kiitos olemme siirtyneet lattialle nukkumaan. Pudotus patjalta on vain kymmenen senttiä, mutta vauva kopsauttaa päänsä kovasti, alkaa itkeä. Taas toivutaan säikähdyksestä yhdessä, ollaan lähekkäin.

Ei edelleenkään aivotärähdyksiä, ei jäseniä sijoiltaan, ei murtuneita luita. Ei ambulanssia, ei sairaalan päivystystä. Äitiyteni ehkä haavoilla, mutta lapsi kunnossa. Opin laittamaan tyynyn nukkuvalle lapselle esteeksi.

Taas yksi tavallinen päivä. Vauva ryömii pitkin olohuonetta, harjoittelee konttaamista. Pylleröi vieressä, kun viikkaan pyykkejä. Lapsi nelinkontin,  nostaa vuorotellen kättä ja jalkaa, höpöttelee. Yhtäkkiä kova tömähdys ja vauva parahtaa kireään itkuun. En nähnyt mitä tapahtui, mutta kuulen lapsen itkusta, että nyt sattui kovasti. Otan syliin ja tyynnyttelen, tarkastan ettei kasvoissa näy vaurioita. Vauva painautuu minuun kiinni, halaan ja hyssyttelen. Kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Vauva nostaa päänsä ja katsoo minua silmiin, Herrajumala vauvan koko leuka on veressä. Verta suussa, verta paidalla, valuu pitkin käsiä, mistä Luojan tähden sitä tulee?! Olen rauhallinen vaikka sieluni kiljuu kauhusta, annappa kun äiti katsoo sun suuhun, verta on niin paljon etten meinaa nähdä, joo äiti tietää että sua harmittaa, äiti kurkkaa nyt sun hampaisiin, pienet ihkauudet hampaat näyttää ehjiltä, ei oo mitään hätää rakas äiti tarkistaa, kielessä ei näy mitään, ei oo mitään hätää, hienosti menee kulta,  en näe suussa mitään huolestuttavaa, mistä helvetistä tämä kaikki veri tulee, ei oo mitään hätää kultapieni, kaikki on hyvin. 

Vauvan hampaat on osuneet ylähuuleen, kun leuka kopsahti lattiaan. Pieni haava, valtavasti verta.

Voi kultarakas, montako kertaa vielä

minä pelästyn niin että sydäntä vihloo
nostan sinut ja kokoan itseni

tyynnytän meidät molemmat

kuivaan kyyneleesi

ja omani.

Kultapieni, voidaanko sopia

että selvitään aina säikähdyksellä

huokaistaan helpotuksesta

ja jatketaan matkaa.

Mitään en toivo enempää

kuin että voisin aina sanoa:

ei ole hätää, äiti on tässä.

Miten mä voin suojella tätä lasta?