Olen voimaantunut. Viime viikonloppuna pääsin juhlimaan ystävien häitä – ja vieläpä yöhön saakka. Ukkonen ja pikkutyyppi lähtivät iltapuuhiin ja minä jäin vanhemmuudesta vapaalle. Oliko helppoa? No ei. Oliko sen arvoista? Todellakin!
Ukkonen ehdotti jo kauan ennen juhlia, että jäisin juhlimaan pidemmän kaavan mukaan. Pikkutyyppi on jo viisi kuukautta, enkä ole kertaakaan ollut poissa hänen luotaan paria tuntia kauempaa. Eikä aiemmin ole ollut tarvettakaan – vasta viime aikoina on alkanut tuntua, että pieni hajurako olisi paikallaan.
Ukkonen on täysin osaava isä, enkä epäillyt ollenkaan, etteikö hän pärjäisi vauvan kanssa erinomaisesti. Tuttipulloakin oli kokeiltu ihan harjoittelumielessä, sekä maidolla että korvikkeella. Illan edetessä aloin kuitenkin epäröidä. Entä jos pikkutyyppi ei huolikaan pulloa? Entäs jos hän itkee koko illan, ikävöi eikä osaa nukahtaa ilman minua? Sen lisäksi, että vauvalla olisi paha olla, olisi Ukkosella karmea yö ja minulla seuraavana aamuna huono omatunto. Puhumattakaan siitä, että joutuisin pumppaamaan maitoa kesken bileiden. Plääh. Päätin jäädä vain hetkeksi.
Onneksi on vertaistuki ja myötätunto. Useampi ihminen tuli nimittäin kysymään, olinko ensimmäistä kertaa ulkona ilman vauvaa ja miltä se tuntuu. Muut äidit tiesivät tasan tarkkaan, mitä tunteita käyn läpi. Tuntui lohduttavalta kuulla, että vauvan jättäminen ensimmäistä kertaa on ollut muillekin äideille vaikeaa – tai helppoudessaan ristiriitaista. Ja silti – on äärettömän tärkeää päästä välillä pois vauvan luota. Tehdä ihan omia juttuja, nauttia yksinolosta, olla vailla vastuuta, keskittyä muihin ihmisiin ja heidän asioihinsa. Olla muutakin kuin äiti.
Illalla me äidit olimme naisia, ystäviä, siskoja. Punasimme huulet ja nostimme korkkarit kattoon. Pumppasimme tissimme ja poltimme tupakkaa nurkan takana. Skoolasimme elämälle. Tanssimme kuin huomista ei olisi – aamukuuden herätystä, kakkavaippoja, puklua rinnuksilla.
Kiitos siskot. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti