Kesäkuun kuulumisia: 3,5 kk

Kun aloitin tämän blogin, ajattelin, että äitiyslomalla on aikaa kirjoitella. Kokeneemmat äiti-ihmiset nauravat nyt varmaankin kuvitteelliseen partaansa. Ainakin tämän kotiäidin päivässä on yllättävän vähän luppoaikaa, vaikka lapsia onkin vain yksi. Tai ehkä olisi enemmänkin, jos kyseinen lapsi olisi halukas nukkumaan itsekseen. Mutta ei, meidän pikkiriikki haluaa nukkua sylissä. Se hänelle sallittakoon – ei mulla oikeastaan ole tässä maailmassa mitään sen tärkeämpää tekemistä kuin olla lapseni sylinä. Tässä kohtaa lähetän suorastaan rakkaudentäyteisiä terveisiä kantoreppujen keksijälle.

Meillä siis vietetään edelleen valtaosa päivästä sylikkäin. Sylissä lapsi nukkuu sikeästi eikä herää, vaikka syli vaihtuu, koirat haukkuu, puhun puhelimessa isoon ääneen tai kolistelen astioita. Sohvalle laskettu lapsi sen sijaan herää välittömästi pienimpäänkiin rasahdukseen. Omaan sänkyynsä hän nukahti ilman nukuttamista viikon verran joka ilta, kunnes yhtenä iltana päätti, että kyllä perhepedissä on sittenkin kivempi olla. Olkoon niin. Ei tarvitse kolmikuisen itsenäistyä. Eikä tarvii nukkua yksin jos on turvaton olo. 

Valveilla tämä reilu kolmikuinen pikkutyyppi on kerrassaan mainiota seuraa. Hän osaa kiljua riemusta ja tarttua mua tukasta. Hän kertoilee omia juttujaan milloin karjahdellen, milloin kurlutellen. Hänellä on selvästi hyvä huumorintaju ja hän nauttii suuresti yhteisistä höpsöttelyistä. Toisinaan hän pohdiskelee jotain otsa kurtussa.

Pikkutyyppi on löytänyt kätensä ja oppinut tarttumaan. Hänen lempilelunsa on tätiltä lahjaksi saatu kirahvi. Kuten voimme kuvasta havaita, kirahvia voi käyttää myös rannerenkaana. Näin he hengailevat hyvin usein yhdessä, vauva ja hänen kirahvinsa.

Lelu on luonnonkuminen ja myrkytön Sophie la Girafe -purulelu. Sophie on noussut arvoon arvaamattomaan nyt, kun pikkutyypin ikeniä kutittaa. Hän tarttuu innokkaasti tarjottuun kirahviin, tunkee sen suuhunsa ja narskuttelee antaumuksella. Narskuttelusta, kuolan määrästä ja suuhun hakeutuvista nyrkeistä päättelen, että hampaat ovat alkaneet tehdä tuloaan.

Pötkyläinen harrastaa myös potkuttelua ja vatsamakuuta. Käsien ja jalkojen viuhtomisesta voisi kuvitella, että vauhti tulee olemaan hirmuinen kunhan liikkumisvaiheeseen päästään. 

Vauva kasvaa hirmuista vauhtia ja hänen kehitystään on ihana seurata. Pakko kuitenkin myöntää, että meinaan itkeä tirauttaa aina kun pakkaan pois pieneksi käyneitä vaatteita tai katselen kuvia kolmen kuukauden takaa. Yksi elämänvaihe, vastasyntyneen kanssa pesimisen kausi, on selvästi päättymässä ja vauvakuplan ulkopuolinen maailma muistuttaa olemassaolostaan. 

Viime viikkoina olen kokenut lievää mökkihöperyyttä. Aloin kaivata tekemistä ja seuraa, ja musta tuntui ettei elämässä ole muuta kuin puklurätit ja kakkavaipat: maailmassa tapahtuu kaikkea mielenkiintoista ja minä vaan istun sohvannurkassa imettämässä. Siksipä päätin jatkaa pilatesharrastusta – ilman vauvaa, OMG. Odotin pilatestuntia kuin kuuta nousevaa, vaan kuinkas sitten kävikään? Odotettu päivä koitti, ja mä jänistin!!

Koskapa vauvan jättäminen tuntui liian vaikealta, päätin ettei mun tartte. Ehkäpä aika (tai äiti) ei vaan ole vielä riittävän kypsä. Yritän siis omien menojen sijaan etsiä yhteisiä harrastuksia meidän ÄitiLapsi-yksikölle; harmi vaan, että juuri nyt kaikki äiti-vauva-kurssit ja -kerhot ovat kesätauolla. Syksyllä olisi taas tarjolla kaikenlaista äitiysjoogasta vauvamuskariin. Sitä odotellessa yritän keksiä kaikenlaista ei-ohjattua tekemistä niin kuin nyt vaikka ulkoilua ja kotijumppaa. Ehkäpä löydän enemmän aikaa myös kirjoittamiselle.

Vauvakuplasta kurkistellen,

meiramiina