Kun vauva tuli taloon, tukeuduin paljon Ukkoseen niin käytännön asioissa kuin henkisesti. Sektiosta toipuvana tuoreenä äitinä olin äärettömän kiitollinen miehestä, joka haluaa aidosti jakaa vanhemmuutta. Vauva-arjen tuoksinassa juttelimme ja neuvottelimme monenlaisista pelisäännöistä – että miten me noin niinkuin perheyksikkönä suhtaudumme tuttien desinfiointiin, puhdistuspyyhkeiden kemikaaleihin, miten vaippapyykki hoidetaan ja paljonko lapselle laitetaan vaatetta, kun pakkasta on 5 astetta. Ja olimme liikuttavan yksimielisiä.
Kun jäimme pikkutyypin kanssa kaksin kotiin miehen palatessa töihin, alkoi ÄitiLapsi-yksikkö vahvistua. Havaitsin itsessäni epämiellyttävän sivupersoonan: superäidin. Superäiti tuntee oman lapsensa paremmin kuin kukaan muu – edes sen lapsen isä. Superäiti tietää, mitä mikäkin ääntely tarkoittaa, eikä ymmärrä miten isä ei erota nälkäitkua väsyitkusta. Se kyseenalaistaa isän tapoja toimia oman lapsensa kanssa. Et sitten tajunnut avata haalareiden vetoketjua, ei ihme että lapsi heräsi ennen aikojaan. Et sitten laittanut lisäimua vaippaan, nyt tuli sitten pissat vaatteista läpi. Älä nyt tuijota sitä kännykkää, kun vauvalla on jutteluaika. Etkö sä huomaa että puklua valuu jo housuille asti? Ja tue nyt herran tähden sitä päätä kunnolla!
Usein tajuan vaientaa Superäidin ja pitää suuni kiinni. Aina en. Hävettää. Minä, joka päätin jo aikaa sitten etten KOSKAAN puutu miehen lapsenhoitoon, olen antanut Superäidin asettua taloksi.
Jos nyt kuitenkin muistettaisiin, että tuo sama mies hoivasi vauvaamme hänen elämänsä ensimmäisen puolituntisen paitansa alla, kun minua tikattiin leikkaussalissa. Sama mies, joka pesi ja puki pientä, kun itse olin niin kipeä etten voinut edes kääntää kylkeä. Heräsi keskellä yötä siihen että vauvan lisäksi itkee äitikin, lohdutti molempia ja vakuutti, että meillä molemmilla on kaikki hyvin. Ottaa joka ikinen päivä vauvan syliin välittömästi töistä tultuaan ja hoitaa pientä iltaan asti niin paljon kuin mahdollista.
Olenko minä aina täydellinen? En todellakaan. Olenko aina 100 % läsnä lapselleni? En. Unohtelenko asioita, mokailenko, menenkö joskus siitä mistä aita on matalin? Kyllä, jatkuvasti. Moittiiko Ukkonen silloin minua? Ei koskaan.
Mahtuuhan tähän yhteiseen arkeen monia asioita jotka joskus kismittää, puolin ja toisin. On kuitenkin yksi asia, mitä mulla ei ole koskaan varaa eikä oikeutta arvostella, ja se on Ukkosen isyys. On täysin selvää, että hän on sataprosenttisen kykenevä vanhempi ja paras mahdollinen isä omalle lapselleen. Superäidin on syytä muuttaa muualle ja jättää rauhaan meidät tavalliset kuolevaiset. Meissä kaikissa on puutteita ja valuvikoja, ei meistä yksikään ole täydellinen. Eikä tarvitsekaan.
Me rakastetaan sua isimies. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti