Vauva-arki on alkanut

Ukkonen meni kolmen viikon isyysloman jälkeen töihin, ja opettelemme pikku-ukon kanssa kaksistaan toistemme tapoja. Jos ihan totta puhutaan, mua vähän jännitti jäädä vauvan kanssa kaksin kotiin. On maailman avuttomin olo, kun vauva vaan itkee enkä tiedä mikä on hätänä (vaikka se itku kestäisi todellisuudessa ehkä minuutin). Onneksi Ukkoseni on jo kolminkertainen isä ja melko pätevä sellainen: "Syötä, röyhtäytä, vaihda vaippa, juttele ja kanniskele – jos mikään näistä ei auta, aloita alusta." Erään tuplaäitiystäväni neuvo oli, että jos mikään muu ei auta, riisu lapsi alasti niin johan tyyntyy. Näillä mennään. 

Pikku-ukko syntyi lopulta kiireellisellä sektiolla, enkä ole vielä ihan täysissä voimissa. Otamme siis arjen mahdollisimman rauhallisesti. Vietämme suurimman osan päivästä ihokkain, sohvannurkassa köllötellen tai kantoliinassa touhuillen. Kun Ukkonen tulee töistä, hän nappaa pikku-ukon kainaloon ja minä saan levähtää tai tehdä omia juttujani kaksin käsin. Pyrkimyksenä on käydä joka päivä myös kävelyllä tai muuten poistua neljän seinän sisältä. Onkin ollut ihanaa päästä ulos nauttimaan talvesta. Lunta on ollut paljon mutta pakkasta vähän tai ei ollenkaan, ja pikku-ukko nukkuu tyytyväisenä kärryttelyn ajan. Vaunutkin on osoittautuneet ihan talvikelpoisiksi. Vaunulenkit lienee parasta liikuntaa just nyt, eikä pääkopan tuulettaminenkaan ole pahitteeksi. 

Äidiksi tuleminen on ollut melkoinen henkinen myllerrys ja viimeiset viikot olen kulkenut tunteiden vuoristorataa. Osasin odottaa "baby bluesia", mutta en tajunnut, kuinka suuria asioita tuoreen äidin mieli prosessoi. Olen käsitellyt jälkikäteen pelkoa siitä, että jokin olisikin mennyt raskausaikana tai synnytyksessä vikaan. Olen tuntenut ääretöntä kiitollisuutta siitä, että saan pitää omaa lasta sylissäni ja surua niiden puolesta, joiden haaveet eivät ole vielä toteutuneet. Auton rattiin istuessani olen hyvin tietoinen kaikista riskeistä tien päällä, ja tuntuu musertavalta, että takapenkillä tuhisee avuton ja viaton pieni lapsi. Olen vastuussa tuosta pienestä ihmisestä, enkä mitenkään voi suojata häntä kaikilta vaaroilta. Millainen äiti minusta tulee? Pystynkö tarjoamaan tälle pienelle kaiken sen mitä tarvitaan, että lapsesta kasvaa tasapainoinen ja onnellinen aikuinen? Osaanko kannustaa, tukea, lohduttaa ja rohkaista? 

Voitte varmaan kuvitella, että ristiäisvirsien valitseminen näissä tunnemyrskyissä on hirween helppoa. NOT.

- meiramiina

Hän on täällä

Hän on täällä. Meidän pieni poika, hartaasti toivottu ja odotettu. Hän antaa elämälle uuden rytmin, sanelee arjen kultaiset säännöt. Hänen tahtiinsa maailma kulkee, hymystä hymyyn, unesta toiseen. Hänen katseessaan on jotain tuttua, kuin olisimme tavanneet joskus ennenkin, kuin olisin odottanut koko elämäni, että tapaamme uudestaan. Hän katsoo minua silmiin ja sieluun saakka. Sanoo: tässä ollaan, yhdessä.

Ensimmäinen viikko kotona on ollut ihana. Olemme pesineet sohvannurkassa kaksin ja kolmisin, tuoksutelleet pientä päätä, silitelleet ja sylitelleet, huokailleet ihastuksesta. 

Ja sitten vähemmän runolliseen osuuteen. Nukumme lyhyissä pätkissä silloin kun voimme ja torkahtelemme kesken aamupalan juustosiivu suupielestä roikkuen. Mestarilla on jatkuvasti köntsät housussa ja joskus myös niiden ulkopuolella. Hän ei pidä vaipanvaihdosta, eikä pidä äitikään: olemme päätyneet arviointikehikkoon, jonka mukaan tiimimme on suorittanut vaipanvaihtotilanteen onnistuneesti, jos vain toinen osallistujista itkee. Niskakakkaa emme ole vielä tavanneet, selkäkakan kylläkin. Ruokaa tehdään kerralla iso kattilallinen ja jos ei jakseta tehdä, tilataan pitsaa kotiinkuljetuksella. Tissit on aika isossa osassa tämänhetkisessä elämässämme, niistä puhutaan paljon ja ne on useammin esillä kuin piilossa (usein myös vahingossa). Maidonnousu tekee kipeää. Siis oikeesti. Itke ja imetä. Onneksi lähikaupan valikoimissa on rintapumppuja. Kotoisa testiryhmämme suosittelee vauva-arkeen valmistautuvia hankkimaan jo ennen laitokselle lähtöä myös lanoliinivoidetta, kaalin ja kauratyynyn. Ja hormonit, ne vasta on veikeitä. Pillahdin itkuun, kun Ukkonen tilasi pitsaani tomaattia. Koska "mistä sä voit arvata että sitähän mä just halusinkin".

Vauvahuuruissa,

meiramiina

RV 40: leukkarit, supparit ja YLLÄTTÄVÄ KÄÄNNE

Viimeinen raskausviikko ennen laskettua aikaa (eli 39+0–39+6) alkoi ihan pienellä huolenpoikasella. Neuvolassahan saa pissata joka käynnillä purkkiin, ja käsittääkseni näytteestä tarkistetaan ainakin valkuaiset ja glukoosit. En ihan ymmärrä miten proteiinit ja valkuaiset liittyy toisiinsa, mutta tällä kertaa mulla oli "proteiinit koholla" ja sain kehotuksen toimittaa näytteen labraan tarkempaa tsekkausta varten. Tuloksena oli, että mun "leukkarit on koholla mutta tulehdusarvot ei". Toisin sanoen virtsassa oli valkosoluja enemmän kuin kuuluisi olla. Terveydenhoitajan mukaan kohonneet leukosyyttiarvot (ilman tulehdusta) voivat kertoa synnytyksen lähestymisestä tai viitata raskausmyrkytykseen eli pre-eklampsiaan – muita oireita eli päänsärkyä, näköhäiriöitä tai ylävatsakipua mulla ei ole ollut, ja paria päivää aiemmin oli verenpaineetkin todettu erinomaisiksi. Tilannetta olisi kuitenkin hyvä seurata. Sain neuvolaan ajan vasta seuraavalle viikolle, joten mua ohjeistettiin soittamaan suoraan synnytyspäivystykseen jos oireita ilmenee viikonlopun aikana. 

Sain onneksi lähipiiristä lainaksi verenpainemittarin: olisi ollut aika tympeää viettää viikonloppua ilman mitään mahdollisuutta seurata tilannetta. Lauantaihin mennessä paineet ei nousseet yli riskirajojen, vaikkakin arvot oli korkeammat kuin tähän asti koko raskausaikana. Muitakaan oireita ei ilmaantunut. Vaikuttaisi siis siltä, että kohollaan olevat "leukkarit" liittyivät vain synnytyksen lähestymiseen. Siihen viittaisi myös se, että heti raskausviikon alkajaisiksi alkoivat kaikki mahdolliset tuntemukset taas lisääntyä: mahan kovettumista, jomotusta, vihlontaa, paineentunnetta vatsanpohjassa ja nivusissa, särkyä alaselässä. 

Aloin olla jo varovaisen toiveikas ja vähän innoissanikin: kohta taitaa tapahtua! Neljänä peräkkäisenä iltana epäilin, että lähtö saattaa tulla seuraavana yönä. Tuntemukset alkoivat olla selvästi voimakkaampia: ei kipeitä, mutta epämukavia. Lauantain vastaisena yönä vauva alkoi tosissaan ängetä ulkomaailmaa kohti: tuntui ihan siltä, kuin vauva yrittäisi saada kalvoja puhkeamaan. Kolmeen mennessä meininki vatsassa kuitenkin rauhoittui, ja nukuin kuin tukki puoleenpäivään asti. Ei tullut lähtö vieläkään, ei.

Viikonloppuna olinkin jo henkisesti aika puhki. Alkoi toden teolla kyllästyttää tämä luottavaisin mielin odottelu, mukavien asioiden tekeminen ja leppoisan tunnelman vaaliminen. Ei tee mieli olla leppoisa. Ei tee mieli olla kärsivällinen. Ei tee mieli tehdä yhtään mitään mukavaa. Eikä varsinkaan tee mieli sanoa enää kertaakaan että "ihan hyvin mulla menee kun ei oo kipuja ja kylläpä se sieltä tulee kun on tullakseen". Tekee mieli kiukutella ja olla äkäinen ja sanoa että EN ALA PRKL. Syödä suklaata ja mököttää. Ai että mielihyvähormonit ois tässä loppuvaiheessa tärkeitä, no eipä oo kuule näkyny. Laskettuun aikaan on vielä kolme päivää. Ja sitten tulee ne seuraavat kaksi viikkoa, joiden aikana tapahtuva synnytys on vielä IHAN NORMAALIA. Jos mä oon jo nyt näin kypsä, kuin kypsä mä oon kahden viikon ja kolmen päivän päästä? Apua.

Sekin mietitytti, että miten hyvin tunnistan "ne oikeat" supistukset harjoitussupistuksista. Varsinaisia supistuksiahan mulla ei ole raskausaikana ollut ollenkaan, siis sellaisia, joilla olisi selkeä alku ja loppu. Enemmänkin kohdun kovettumiset on olleet sellaista yleistä epämukavaa oloa ja erilaisten tuntemusten sekamelskaa, joka pakottaa pysähtymään tai ainakin hidastamaan tahtia. Kaikkia supistuksia en todellakaan ole edes tuntenut, koska useamman kerran mulla on neuvolassa ollut supistus päällä enkä ole itse tiennyt siitä mitään. Mistä mä tiedän, että synnytyksen alkua enteilevät supistukset lisääntyy jos en edes tunne koko supistuksia? Niin terveydenhoitaja kuin synnyttäneet ystävät vakuuttivat, että sen vaan sitten TIETÄÄ. Noh, siihen luotetaan.

Sunnuntai-iltana käytiin kävelyllä ja saunottiin. Mieli alkoi olla vähän parempi. Maanantaiaamuna oli ylimääräinen neuvola-aika, ja koska proteiinit oli jälleen koholla, sain lähetteen äitiyspoliklinikalle tarkempaan tsekkiin. Sieltä soitettiinkin jo muutaman tunnin päästä ja annettiin aika lasketulle päivälle. Samalla voitaisiin tarkistaa tilanne ja miettiä, pitäisikö synnytystä jo käynnistellä. En ollut ajatuksesta kovinkaan mielissäni, koska toivoisin että synnytys saisi alkaa ja edetä omaa tahtiaan. Toivoin siis hartaasti, että lähtö tulee ennen kuin käynnistykseen päädytään.

Neuvolan jälkeen otin pitkät päiväunet, syötiin ja lähdettiin kävelylle. Viittä vaille kuusi illalla tuli ensimmäinen supistus. Siis ihan ihka ensimmäinen kunnollinen, selvästi tunnistettava, aaltomainen supistus. Kivuton, mutta sellainen, jolla on selvä alku, huipennus ja loppu. Kuuden minuutin päästä tuli seuraava. Aloin kellottaa. Illalla ja yöllä kivuttomia supistuksia tuli kaiken kaikkiaan 30: välit vaihtelivat neljästä minuutista melkein tuntiin. Yöllä viimeinen supistus tuli vartin yli kolme. Sitten nukahdin.

Aamulla heräsin ensimmäiseen menkkakipumaiseen supistukseen vähän ennen kymmentä, ja seuraavan kahden tunnin aikana epäsäännöllisiä, kipeitä supistuksia oli tullut yhdeksän. Puolilta päivin supistukset alkoivat tulla säännöllisesti alle 10 minuutin välein. Kahdentoista tunnin kuluttua, juuri ennen kuin vuorokausi vaihtui laskettuun päivään, kirjauduimme sisään synnytyspäivystykseen. 

Nyt kainalossani tuhisee pieni ihminen. Elämä on ihmeellistä.

Pientä pintaremonttia: eteinen

Sarjamme "Pientä pintaremonttia rintamamiestalossa" jatkuu!

Muistatte ehkä vielä keittiöremontin, jota ei ollut tarkoitus lainkaan tehdä? Toinen huone, jonka remontin sovimme jätettävän myöhemmäksi, oli eteinen. Sitten Ukkonen lähti käymään kaupassa, ja eteisen tapetit vaan yhtäkkiä ihan itsekseen tippui seinästä. Eiks oo omituista? 

No niin siis: mulle tuli pakottava tarve kurkata, että mitä tapetin alta löytyy, ja homma lähti vähän lapasesta. Mahtavinta oli se, että purkaessa pääsin kurkistamaan talon tapettihistoriaan:

Eteinen oli aika ankea ja epäkäytännöllinen, koska pienessä tilassa oli peräti KUUSI ovea: ulos, keittiöön, vessaan, olohuoneeseen, kellariin ja yläkertaan. Keittiön ja olohuoneen ovet veimme heti muutettuamme kellariin, mutta muita ei oikein voi ottaa pois. Eikä tapettikaan oikein ollut mun mieleen. Jotain piristystä eteinen siis kipeästi kaipasi.

 

Päätin purkaa muutamasta seinästä kaikki tapettikerrokset pois, raakalaudalle asti. Laudoissa oli kuivunutta betonia ynnä muuta moskaa ja kymmeniä nupinauloja. Ei siis ollut mikään helppo homma saada niitä puhtaaksi, mutta sitkeys kannatti - valkoiseksi maalattu raakalauta on minun silmiini tosi kaunis ja näyttää konkreettisesti että mistä rintamamiestalo on tehty. Vanha punertava tapetti oli hetken aikaa valkoisen lautaseinän kaverina, mutta kun toisesta huoneesta jäi mustaa tapettia yli, päätin lätkäistä sen eteisen seinään.

 Tässä huoneessa mun ehdoton lemppari on vanha musta valokatkaisija, jonka Ukkonen putsasi vanhoista maaliroiskeista ja tarkisti turvalliseksi - ketku väitti ensin, ettei sitä voi enää käyttää mutta kaikessa hiljaisuudessa laittoikin sen kuntoon, kun tiesi kuinka paljon minä siitä tykkään. Seinässä on myös pieni hauska kolo, jossa majailee vaihtuva lego-ukko – löydätkö kuvasta?

Vastapäisen seinän tapetointiprojektikin lähti liikkeelle vähän puolivahingossa. Olimme purkaneet yläkerran lattiaa, ja levyjen alta oli löytynyt 70-luvun sanomalehtiä jotka laitoin talteen. Päätin sitten tapetoida eteisen seinät niillä. Vanha muovimatto vielä pestiin kunnolla ja vahattiin. Oviaukkoon sahattiin ylijääneestä piha-aidasta koiraportti ja maalattiin valkoiseksi. Listat ja katto oli hyvät sellaisenaan. Tämä ehostus ei maksanut sähkötarvikkeita enempää, koska kaikki muu matsku oli hankittu jo aiemmin muita projekteja varten. 

Semmoinen oli meidän eteisen vaiheittain edennyt ja ainakin kaksi vuotta kestänyt pintaremontti, joka ei tullut koskaan valmiiksi: jäljellä oli nimittäin enää yhden välioven maalaaminen ja yhden listan kiinnitys, kun meille muutti koiranpentu jolla oli ihan oma näkemys tästä remppaprojektista. Nyt eteisen kaikista nurkista on revitty tapetit irti metrin korkeuteen ja listoista pyöristetty reunat paremmin suuhun sopiviksi. Tässä siis viimeinen kuva meidän eteisestä ennen sen seuraavaa, toivottavasti entistä ehompaa (ja koirankestävämpää) ulkomuotoa:

Eteisen remontista haaveillen mutta yrittäen muistaa että ei kyllä kannattais ennen kuin koiranpentu on kasvanut aikuiseksi ja lakannut järsimästä seiniä,

meiramiina

Vauvan hoitopöytä ja pinnasänky

Posti toi ihanan paketin: Jollyroomista tilaamani hoitoalusta ja pinnasängyn reunapehmuste tulivat! Nyt sain viimein loputkin vauvatavarat valmiiksi.

 

Taisinkin aiemmin mainita, että mieluisan hoitoalustan löytäminen oli haastavaa. Viimein löysin tämän NG Baby-merkkisen hoitoalustan Circus-kuosilla – ja pinnasängyn reunapehmusteen samaa sarjaa. Samalla kuosilla olisi ollut tarjolla myös syöttötuolin pehmuste, lakanat ja unipesä. 

Hintaa näille tuli yhteensä 70 euroa, mikä on minusta PALJON (vaikka alusta olikin alessa). Mutta lohduttaudun sillä, että nämä on lähestulkoon ainoat tavarat, jotka vauvalle on hankittu uutena.

Olin muuten ihan ihmeissäni, kun nämä toimitettiin tuommoisissa vetoketjullisissa SÄILYTYSPUSSEISSA. En oo tottunut tämmöiseen luksukseen. Kun ostaa yleensä käytettyä tavaraa, on tottunut toimitusten saapuvan korkeintaan lähikaupan muovikassissa.

Päätimme rakentaa hoitotason itse, jotta saamme samalla reilusti säilytystilaa vauvan vaatteille ja muille varusteille. "Babystation" sijaitsee meidän makkarin alkovissa. Ratkaisuun päädyttiin, koska kylppäriin ei olisi millään mahtunut edes pikkuruista hoitopöytää, ja pesukoneen yhteyteen hoitopöytää ei meillä voi sijoittaa koska pyykkitupa on kellarissa. Tarkoitus on siis toimittaa hoitotoimenpiteet pääosin makkarissa – ehkä jopa kylvetys, koskapa kylppärimme on niin pieni, että ammeenkin mahduttaminen sinne tekee tiukkaa. 

Tason alla on sulassa sovussa valkoisia Elfa-koritorneja ja musta Baukkarin koritorni – harkinnassa on, pitäiskö eteen lisätä vielä verho. Elfan rungot ja osa koreista on peräisin mun vanhemmilta ja niillä on ikää varmaan parikymmentä vuotta: hyvin pelittävät edelleen! Plussaa on tietysti se, että näihin saa edelleen helposti varaosia: me hankittiin lisää syviä koreja, "tulpat" jalkoihin ja etikettejä. Yhdessä tornissa on vaippatarvikkeet: ylimmässä valmiiksi kasatut vaippapaketit ja kertsit, seuraavassa sisävaipat ja taskuvaipat, kolmannessa villahousut ja kuoret ja alimmassa lisäimut. Viereisessä tornissa on vaatteet ja viimeisessä kaikki muu vauvatarvike. Hoitotason alla on roskis ja vieressä pyykkikori "kuivalle" pyykille. Vaipoille on lisäksi muovinen ja kannellinen pyykkikori vessassa, jotta huuhdellut (eli märät) likavaipat voi heittää siellä suoraan pyykkikoriin.

"Sisustimet" löytyi meiltä ennestään sieltä täältä: mustista asioista tykkään missä ja milloin vaan, ja koska alkovin lattia on punainen, päätin keräillä hoitotasolle myös punaisia juttuja. Tason yläpuolelle ruuvattiin vanha, mustaksi spraymaalattu metallilankahyllykkö: olen jostain syystä ihan rakastunut näihin. Tykkään hurjasti myös vanhoista vaaoista ja emaliastioista ja niitäkin pääsi säilyttimiksi usein tarvittaville hoitokamoille. Luulisin, että sellaisia ovat ainakin vanulaput ja harsot. Ehkä. Ostin varalta myös Urtekramin sinkkivoidetta ja tuommoista vauvanpesuainetta. Muut hoitotarvikkeet tulivatkin äitiyspakkauksesta. Kirpparilta löytynyt punainen lamppu on uudempaa tuotantoa mutta sopii mielestäni hyvin noiden vanhojen emalien kaveriksi. Musta harsoille varattu kori on muistaakseni Ikeasta.

Hoitotasolla seikkailee myös virkkaamani kolme pientä elefanttia ja pari mustekalaa. Pörisevä ampparilelu ja helistin ovat viihdyttäneet myös siskoni lapsia.

Pinnasänky on kiertänyt lähipiirissä jo yli kymmenen vuotta, ja meidän vauva on tietojeni mukaan kuudes joka siinä nukkuu. Siitä otetaan todennäköisesti vielä etulaita pois ja siirretään ihan kiinni sänkyyn "sivuvaunuksi" – jos vauva ylipäätään suostuu nukkumaan siellä. Alunperin ajattelin laittaa pinnikseen äitiyspakkauksen laatikon ja siksi tuumasin ettei reunapehmustetta tarvita. Tulin kuitenkin siihen lopputulemaan, että vauvalla olisi hyvä olla nukkumapaikka myös alakerrassa ja päätin sijoittaa äitiysboxin sinne. Sänky näyttikin sitten jotenkin paljaalta ja hirmuisen suurelta ilman pehmustetta, joten päätin investoida.

Lakanoina on Finlaysonin valkoinen Marjassa-setti (vauvakoko eli peitto äitiyspakkauksen täkkiin sopiva 85 x 125 cm ja tyynyliina 40 x 60 cm). Ostimme meidän omaan sänkyyn mustat Marjassa-lakanat tammikuun alennusmyynnistä (puoleen hintaan, kyllä kannatti odottaa) ja halusin vauvalle petivaatteet samaa sarjaa: valkoinen vauvaversio löytyi Minimanista. Nuo valkoiset on minusta aivan hirmu ihanat, ja mustissa taas on sopivasti huumoria mun makuun. 

Vauvalle on nyt siis valmisteltu peräti kolme nukkumapaikkaa: pinnasänky, äitiyspakkauslaatikko ja unipesä. Saas nähdä, missä pikkutyyppi tykkää lopulta nukkua. Todennäköisesti kantoliinassa, ja kaikki mun hienot petiviritelmät osoittautuu turhiksi, heh. Mutta oonpahan saanut purkaa pesänrakennusviettiäni tähän petihommaan oikein huolella.

Tervetuloa vauva, sua odotetaan. <3

– meiramiina

Lisää villahousuja!

Edellisen neuloosin aikana tein vauvalle viidet villahousut Novitan oranssista Joki-langasta. Villahousuja oli tosi hauska ja helppo tehdä telkkaria katsellessa, ja kun kaupassa tuli vastaan samaa lankaa harmaana ja ruskeana, niin eihän siinä muu auttanut kuin pistää puikot heilumaan Kestovaippayhdistyksen ohjeella. Itse neulominen tapahtui jo pari viikkoa sitten, mutta sain kuvat otettua vasta nyt. Kas tässä lopputulos:

Näihin tein lahkeet mallia "1 oikein 1 nurin" ja edestakaisinneuletta haaruksiin: ajattelin testata, onko kosteudenpidossa eroa verrattuna ainaoikeinneuleeseen.

Saas nähdä kauanko näitä voi vauvalla käyttää, ovat nimittäin aika pienet. Mutta mitäpä se haittaa, laitetaan kiertoon sitten.

– meiramiina

RV 39: joko joko joko se kohta syntyy?

Viikko laskettuun aikaan, hui!

39. raskausviikko alkoi vähän.. no, odottavissa tunnelmissa, hehe! Mä yritin olla kärsivällinen. Kovasti koitin. Olotila alkoi kuitenkin olla hetkittäin jo melko tukala, ja löysin itseni googlailemasta synnytystä ennakoivia merkkejä keskustelupalstoilta. (Ai niin, eihän mun pitänyt mennä keskustelupalstoille..) Monilla oli mennyt vatsa sekaisin, jotkut kertoivat nähneensä painajaisia ja toisilla huuliin oli tullut turvotusta kun H-hetki on alkanut olla käsillä. Yksi kertoi, että koko päivän oli tuntunut siltä kuin pissat menis ihan just housuun vaikka vedet meni vasta seuraavana yönä, toinen oli herännyt keskellä yötä syömään, kolmannelle oli iskenyt hillitön siivousvimma. Aloin tarkkailla itseäni pohtien, mahtaako tämä tai tuo tuntemus olla merkki synnytyksen lähestymisestä: keskiviikkona mulla oli maha sekaisin (juu, ei varmaan paketillisella jäätelöä ollut mitään tekemistä asian kanssa), torstaina olin tosi itkuinen ja mua oksetti (johtuisko tukalasta olosta), perjantaina oli ihan tositosi väsynyt (niin no, olin valvonut koko yön) ja hikosin päiväunilla kuin pieni sika (isäntä kylläkin huomautti nostaneensa huushollin lämpötilaa, ja untuvapeitollakin saattoi olla osuutensa). Ja sitä rataa.

En ollenkaan epäile, etteikö odottajilla olisi monenlaisia yksilöllisiä tuntemuksia joista voi huomata kropan valmistautumisen tulevaan koitokseen. Kaikki tämä merkkien kyttääminen ja mahdollisten oireiden tulkitseminen sai mut kuitenkin vaan stressaamaan mahdollista laitokselle lähtöä entistä enemmän, vaikka tiedän, että ihan oikeasti varmoja merkkejä synnytyksen alkamisesta ovat vain lapsivesien meno tai tihentyvät ja kipeämmäksi muuttuvat supistukset – limatulpan irtoaminen saattaa kertoa synnytyksen käynnistyvän piakkoin, mutta sekin saattaa irrota jo päiviä ennen synnytystä. Terveydenhoitaja kertoi, että verenpaine alkaa nousta vähän ennen synnytystä, mutta sitäpä ei taida itse huomata.

Päätinkin aktiivisen odottamisen sijaan pysytellä leppoisalla tuulella, tehdä mukavia asioita ja ajatella, että ihan kaikki normaalit ja poikkeukselliset ruumiintoiminnot, olotilat ja tuntemukset on varmoja merkkejä siitä, että synnytys lähenee – tulevaisuuden tapahtumat kun ei yleensä loittone, vaan aika kulkee ihan vääjäämättä eteenpäin. Paitsi jos oot Benjamin Button. Tai The Doctor.

Loppuviikko olikin sitten paljon mukavampi ja olo energisempi. Olen tehnyt käsitöitä, katsellut Netflixistä lempparisarjoja, ottanut päiväunia ja lueskellut blogeja. Ukkosen kanssa kävimme ulkona syömässäkin. Neuvolassa todettiin, että vauva on kiinnittynyt ja lähtö voi tulla ihan milloin vaan: viime päivinä supistustuntemukset ovatkin lisääntyneet. Elämme jännittäviä aikoja!

– meiramiina