Äiti on ollut viime aikoina vähän väsynyt. Vauva-arjen kuherruskuukaudet ovat ohi. Tiskivuori, pyykkivuori, seinät kaatuu päälle. Jos saisi hetken vaan olla, ilman että mua tarvitaan, ilman syyllisyyttä tekemättömistä kotitöistä ja ahdistusta ajan puutteesta. Että saisi vaan olla.
Vauva on ihana, hyväntuulinen ja terve, mutta silti mä olen uupunut. Meillä nukutaan yöt hyvin, päivälläkin saan ottaa vauvan kanssa päikkärit. Mikä oikeus mulla on olla väsynyt? Joillain on lapsia kymmenen, toisilla koliikki, kolmannella korvatulehdus ja neljännen mies reissuhommissa. Vois tämä elämä olla paljon rankempaakin.
Vai olisiko sittenkin niin, että miullaki on oikeus miun ommiin tunteisiin. Että saa olla välillä vähän väsynyt. Että saan kaivata omaa aikaa, vaikka olenkin tätä lasta kovasti halunnut ja ihan itse hänet tähän maailmaan tehnyt.
Ukkonen katsoi ja näki. Otti lapset (heitä on viikonloppuisin kolme) ja lähti syntymäpäiväkemuihin. Sanoi: ei sun tartte lähteä jos et jaksa. Jää kotiin, ota hetki omaa aikaa. Levähdä. Tee jotain, mistä tulee hyvä mieli. Tiskaus ja pyykkääminen on kielletty.
Täällä mä nyt olen, yksin kotona. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Siivosin jo keittiön, pyykit pyörii koneessa. Laatuaikaa sekin, kun saa touhuta ihan omaan tahtiin, ilman keskeytyksiä, rauhassa. Kävin suihkussa pitkän kaavan kautta, ajelin kuulkaa oikein säärikarvatkin ja tein kymmenen minuutin kasvonaamion. Suihkuttelin tukkaan hyvänhajuista hoitoainetta ja laitoin ripsiväriä. Söin veitsellä ja haarukalla. Korkkasin oluen. Alkoholittoman, mutta oluen kuitenkin.
Kyllä tämä tästä. On jo perhettä ikävä.