TSI: Taaperolle housut vanhoista collegehousuista

Mun lempipöksyt tulivat tiensä päähän. Sen siitä saa, kun ostaa kirpparilta kokoa liian pienet housut. Ei kestä saumat, ei. Koska olen pöksyihini erittäin kiintynyt, en saanut millään aikaiseksi heittää niitä tekstiilikeräykseen. Ja sitten sain kuningasidean.

Ratkoin resorit irti. Otin taaperon housut ja leikkasin niiden mukaiset palat.

Siistin resorit ja lyhensin ne taaperolle sopiviksi.

Ompelin kaikki yhteen samalla taktiikalla kuin edellisessä pöksyprojektissa. 

Ihan vähän meinasi hermoa kiristää, kun ompelukone lopetti yhteistyön viimeisen resorin kohdalla. Suomalainen sisu (lue: jääräpäisyys) astui kehiin ja päätin ommella resorin kiinni käsin. Ihan en itsekään uskonut, että se onnistuisi, mutta niin vain sain resorin ommelluksi paikoilleen!

Vasemmanpuoleinen on käsin tehty, aika hyvä. Yhtään en tiedä, millainen ommel tähän olisi kannattanut tehdä, yritin vain matkia ompelukoneen tekemää ommelta. Aika näyttää, miten kestää käytössä. Ainahan voi ommella koneella lisätikkejä.

"Ei se ole niin justiinsa."

Tämmöset tuli:

 

   

Huh huh, siinä ne nyt on! Kertaalleen kirpparilla jatkoajan saaneet pöksyt saa jatkaa eloaan vielä taaperonkin jalassa. Vähän liian isot vielä, mutta laitetaan kaappiin odottamaan.

Sijaisvanhemmaksi

Minulla on pitkään ollut selittämätön tunne siitä, että perheemme ei ole vielä "täynnä". Että joku tähän porukkaan vielä kuuluu. Biologisia lapsia emme saaneet enempää, ja oli aika selvää että meidän osalta lapsettomuushoidot on nyt katsottu loppuun.

Olemme melko kauan puhuneet siitä, että meidän perheeseen voisi tulla lisää lapsia myös muulla tavalla. Sijaisvanhemmuus on ollut mielessä ja mielen vieressä varmaan koko elämäni. Lukuisten keskustelujen jälkeen olimme valmiita: päätimme hakea sijaisvanhemmuusvalmennukseen.

Sijaisvanhemmaksi ei ole mitenkään helppo päästä. Ensin täytetään hakemukset, tarkistetaan taustat, tavataan sosiaalityöntekijöitä ja keskustellaan hyvinkin syväluotaavasti oman perheen historiasta ja tilanteesta. Sitten odotetaan vastausta kuin kuumilla kivillä. Mitetitään, että ollaanko me tähän oikeasti valmiita ja tarpeeksi kunnollisia ja kunniallisia. Viimein saimme tiedon: teidät on hyväksytty valmennukseen!

PRIDE-valmennus oli antoisa, mutta myös vaativa. Puolen vuoden aikana kokoonnuimme iltaisin ja viikonloppuisin oppimaan ja keskustelemaan monista sijaishuoltoon liittyvistä asioista ryhmän kanssa ja pohtimaan omia valmiuksiamme. Koulutusten välillä tehtiin laajoja kotitehtäviä ja tavattiin kouluttajia. Kävimme läpi omaa elämänhistoriaa, parisuhdetta, kasvatusperiaatteita ja ymmärrystä lastensuojelun asiakkaaksi päätyvien vanhempien ja lasten kokemuksista. Meidän rikosrekisteriotteet, terveystiedot, talousasiat ja omat elämänkriisit käytiin läpi ja niistä keskusteltiin. Meidän kodissa vieraili sosiaalityöntekijöitä. Kaikki oli uutta ja outoa, hurjaakin, ja silti oli vahva tunne siitä, että olemme menossa oikeaan suuntaan.

Älyttömän pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen istuimme yhdessä kouluttajien kanssa alas ja totesimme, että meillä on hyvät valmiudet sijaisvanhemmiksi. Meidät hyväksyttiin hyvinvointialueen perhehoitajiksi odottamaan mahdollista sijoitusta.

Valmennukseen lähtiessä meillä oli selvä ajatus siitä, että haluamme pitkäaikaisen sijoituksen - lapsen, joka asuu meillä niin kauan kuin tarvitsee, todennäköisesti vuosia, ehkä täysi-ikäiseksi asti. Pikkuhiljaa ajatus alkoi kuitenkin muuttua. Ehkä voisimmekin olla päivystysperhe? Sellainen, johon lapsi voidaan tuoda vaikka keskellä yötä, silloin kun on kiireellinen tilanne. Ehkä voisimme hoitaa lapsia sen pienen hetken kun he meitä eniten tarvitsevat, ja saatella heidät sitten matkaan joko omaan kotiin tai pitkäaikaiseen sijaisperheeseen.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että meistä tuli päivystävä sijaisperhe. Otamme vastaan alle kouluikäisiä lapsia päivystysvuorosta riippuen joko tunnin varoitusajalla tai vuorokauden sisällä. Jos puhelin pirahtaa, lähden hakemaan lapsen ja pidän hänestä huolta niin kauan kuin hän minua tarvitsee. Tervetuloa pieni, täällä ollaan.

Keskenmeno raskausviikolla 12

Olin raskaana viikoilla 11+4, kun huomasin aamulla pikkuhousuissa veristä vuotoa. Tiesin että alkuraskauden vuoto on yleistä, joten en huolestunut sen kummemmin. Työpäivän aika vuoto ei kuitenkaan loppunut. Viimein iltapäivällä huolestuin, kun vuoto muuttui runsaammaksi. Raskaudesta tiennyt esimies passitti minut välittömästi kotiin lepäämään. Kotimatkalla vatsa tuntui hirvittävän painavalta, koko kroppa oli jännittynyt ja kireä. Hengästyin, askel oli valtavan raskas. Rintakehä puristi keuhkoja kasaan. Pelotti. Itketti.

Illalla vuoto jatkui vähäisenä ja särky hellitti. Lepäilin, mutta huoli alkoi kasvaa sen verran, että googlettelin keskenmenon oireita ja etsin valmiiksi neuvolan puhelinnumeron. 

Aamulla soitin neuvolaan. Olin jo melko hädissäni ja itkuinen. Terveydenhoitaja oli asiallinen. Hän varasi minulle seuraavalle päivälle ajan ultraan. Sympatiaa ei juuri herunut. Olennaisinta tuntui olevan se, että muistaisinko varmasti peruuttaa seuraavan lääkäriaikani, jos raskaus menee kesken. Kysyin, onko mitään mahdollisuutta, että raskaus jatkuisi normaalisti näiden oireiden jälkeen. Hoitaja myönsi, että kyllähän se on mahdollista. Tässä kohtaa olin jo melko varma siitä, että raskaus on menossa kesken. Etsin kuitenkin netistä tietoa, onko mitään muita vaihtoehtoja. Ja olihan niitä: runsas verenvuoto voi kertoa myös kohdun hematoomasta. Oireet täsmäsivät myös osittaiseen keskenmenoon, jolloin kaksosraskauden toinen sikiö ei ole kehittynyt normaalisti ja menee kesken. Pieni toivo heräsi. Hyvin pieni. 

Seuraavana aamuna heräsin koviin alavatsakipuihin. Vessassa pönttöön hulahti runsaasti verta ja hyytymiä. Tunnin sisällä kipu koveni ja muuttui samanlaiseksi kuin esikoisen synnytyksen alkaessa kokemani synnytyskipu. Kohtu supisteli voimakkaasti, tunsin että kroppa työntää jotain ulos. Paperiin jäi veristä limaa sekä vaaleampi ja kookkaampi hyytymä, kuin jonkinlainen riekaleinen kalvo. Otin maksimiannoksen särkylääkettä, joka lievitti kipua mutta ei vienyt sitä kokonaan pois. Tunsin meneväni alkukantaiseen tilaan, jossa keho tekee jotain mihin minulla ei ole vaikutusvaltaa. Kohtu supisteli. Seisoin varpaillani nojaten keittiön tasoon, ihan kuin esikoisen synnytyksen alkaessa. Menin lämpimään suihkuun ja annoin lämpimän veden virrata yli. Rentouduin, kipu hellitti, supistukset työnsivät ulos veristä limaa. Kadotin ajan ja paikan.

Pahin vaihe kesti ehkä tunnin. Pelkäsin, että saan käsiini sikiön. Entä jos se onkin elossa? Mitä teen? Sitten ajauduin jopa hieman euforiseen tilaan, huoli loppui, kipu hellitti ja supistukset lakkasivat. Palasin tähän maailmaan.

Loppupäivän tuli vähäisempää vuotoa. Kipua ei enää ollut. Huoli palasi. Juttelimme Ukkosen kanssa, itkimme yhdessä. Odotimme seuraavaa päivää, jolloin saisimme viimein tietää, mikä tilanne todella on.

Aamulla lähdimme yhdessä ultraan. Lääkäri kuunteli oireet ja totesi, että kyllähän se kovasti keskenmenolta kuulostaa, mutta katsotaan nyt ensin. Kohdun koko vastasi raskausviikkoja, mutta ultrassa näkyi sikiö, jolla ei ollut elonmerkkejä. Kohdusta oli purkautumassa "raskausmateriaalia", ja lääkäri kertoi että hän ottaa loputkin pois.  Tunsin miten ulos purkautui lapsiveden tuntuista nestettä sekä jotain kiinteämpää: oletan, että kuollut sikiö oli kohdunsuulla tulossa ulos, tai saattoihan se olla istukkakin. Lääkäri ultrasi vielä. Kohdussa näkyi enää vähäinen määrä verta. Itkin tutkimuspöydällä. Lääkäri silitti polveani. "Eihän tämä helppoa ole." Kiitin. Tarkoitin sitä. Ei ole pahempaa kuin epätietoisuus.

Jälkikäteen olen kiitollinen siitä, ettei kuollut pikkiriikkinen sikiö syntynyt käsiini. Ei minun tarvitse tietää, miten kesken kehityksensä minun vauvani menehtyi. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia elämään. 

Lähdin vastaanotolta silmät sumeina, Ukkoseen nojaten. Hän talutti minut autoon. Huusin ja itkin. Puristin Ukkosen kättä. Meidän suuri haave on kuollut.

Lääkärikäynnin jälkeen kipua ei ole ollut, ja vuotokin on huomattavasti niukempaa. Fyysisesti voin jo hyvin, mutta mieli ja sydän on rikki. Alkuraskaus oli vaikea väsymyksineen, pahoinvointeineen, turvotuksineen. Jaksanko yrittää uudestaan? Kalenteroimmeko vielä kerran menkat, ovulaatiot, ultrat ja inseminaatiot? Kestääkö psyyke odottaa aina uusia viivoja tikkuun, hitaasti kuluvia päiviä ja viikkoja, maagista kahdentoista viikon rajaa? Kestääkö kroppani vielä kerran kaikki raskausoireet, muuttuvan aineenvaihdunnan, kasvavan vatsan, selkäkivut? Kestänkö enää pettymystä, jos raskaus meneekin kesken? Onko mikään kaiken tämän arvoista? Olisiko perheemme kuitenkin jo valmis tällaisena?

Keskenmenosta on jo useampi vuosi, kokemus on muisto muiden joukossa. 
Elämä jatkui, valo palasi. Jos koet saman, selviät kyllä. Et ole yksin. 

Lapsettomuushoidot ja inseminaatio

Kun kaksi melkein nelikymppistä haluaa lisää lapsia, ei aikaa ole liiemmin hukattavaksi. Olimme yrittäneet aktiivisesti tulla raskaaksi jo melkein vuoden verran, kun päätimme hakeutua tutkimuksiin. Ensin otimme yhteyttä omaan terveyskeskuslääkäriin. Sovittiin, että yritetään vielä muutama kuukausi, ja jos ei tärppää, edetään lapsettomuushoitoihin. Minulta katsottiin veriarvot, Ukkoselta siemenneste. Saatiin lähete Taysiin. Ei mennyt kauaa, kun kutsu tuli.

Lapsettomuusklinikalla minusta tutkittiin vielä munasarjat, munanjohtimet, kohtu ja kohdunkaula. Tutkimuksissa meistä kummastakaan ei löydetty sellaista vikaa, joka estäisi raskaaksi tulemisen. Haasteita kuitenkin oli, ja toki meidän molempien ikäkin vaikeutti raskaaksi tulemista. Päädyttiin siis inseminaatioon, jossa siemenneste ruiskutetaan suoraan kohtuonteloon. Lääkäri sanoi että inseminaatiota voidaan kokeilla muutaman kerran, mutta kannattaa jo henkisesti varautua siihen että aika pian siirrytään koeputkihedelmöitykseen.

Inseminaation lisäksi varmistettiin ovulaation onnistuminen ja oikea-aikaisuus. Minun piti ottaa lääkkeitä, joiden avulla munasolu kypsyy varmasti kunnolla: siis ensin viitenä päivänä tabletti ja sitten kolmena päivänä pistos maharöllykkään. Sitten kävin ultraäänitutkimuksessa, ja mikäli munasolu oli kypsynyt, otin pistoksen joka irrotti munasolun. Seuraavana päivänä Ukkonen kävi aamulla jättämässä spermaa pesuun, ja minä menin myöhemmin vastaanottamaan "lähetyksen".

Käytännössä tämä tarkoittaa, että koko elämä pyörii kuukautiskierron ympärillä: menkkojen alkaessa ilmoitetaan vuodon alkaminen klinikalle, aletaan ottaa lääkettä, lasketaan todennäköisin ovulaatioaika ja järjestellään työkalenteri sen mukaan, pistetään lääkettä, tikutetaan ovulaatiota, käydään ultrassa jossa todetaan että munasolu ei ole vielä kypsä joten jatketaan pistoksia ja sovitaan uusi ultra-aika, käydään uudestaan ultrassa ja todetaan että munasolu on kypsä joten sovitaan inseminaatio-aika, pistetään irrotuspiikki, mies käy antamassa siemennesteen, minä menen inseminaatioon. 

Sitten odotetaan kaksi viikkoa. Toivotaan että raskaus alkaisi. Yritetään elää normaalia arkea, vaikka päähän mahtuu vain vauvavauvavauva.

Koska ihmiskeho on ihmeellinen ja lääketiede vielä ihmeellisempää, ei prosessi aina etene ihan suoraviivaisesti. Meille ensimmäinen inseminaatio oli helppo. Ovulaatio tuli ajallaan, siemennesteen pesutulos oli hyvä, kaikki meni täydellisesti. Raskaus vain ei alkanut. Seuraavassa kierrossa lääkäri päätti triplata (!) munasolun kypsytykseen käytetyn lääkkeen annostuksen. Minussa kypsyi kuusi (!) munasolua, joten inseminaatiota ei voitu tehdä. Monikkoraskauden mahdollisuus oli liian suuri. Seksi kiellettiin.

Kolmannessa kuukautiskierrossa lääkkeen annostus palautettiin entiselleen. Ultrassa näkyi yksi kypsynyt munasolu. Kaikki näytti hyvältä ja inseminaatioaika sovittiin. Oli toiveikas olo. Mutta koska kaikki ei taaskaan mennyt niin kuin Strömsössä, alkoi minulla samana iltana kovat flunssan oireet. Tuolloin elettiin vielä vahvojen koronarajoitusten aikaa: sain koronatestiin ajan seuraavalle aamulle ja se osoittautui positiiviseksi. Inseminaatioaika piti siis perua. Pettymys oli tässä kohtaa valtava: olen syönyt ja pistänyt lääkkeitä viikon, järjestellyt työvuorot ja palaverit niin että pääsen lääkärikäynneille, samoin Ukkonen, ja kaikki olikin turhaa!

Näppärästi keksimme varasuunnitelman: Ukkonen haki apteekista lääkeruiskun. Ns. Muumimukimenetelmällä saimme tehtyä koti-inseminaation. Ja ette ikinä usko - kaksi viikkoa myöhemmin raskaustestissä näkyi kaksi viivaa.

Tämä tarina ei pääty onnellisesti - kerron lisää myöhemmin. Kuitenkin kannustamme lämpimästi koti-inseminaatioon tilanteen vaatiessa.

Lisää lapsia?

Tuleekohan meille lisää lapsia? Tämä ajatus on seuraillut mielen vieressä jo pidemmän aikaa. Ainakin kolme vuotta. Ehkä synnäriltä asti.

Vaikka mun teksteistä varmasti käy ilmi, on vauva-arki ollut välillä rankkaa univajeineen ja "kuka mää edes oon" -kriiseineen, oli vauvaelämä ensisijaisesti ja eniten aivan ihanaa. Oikeasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä tunsin olevani roolissa, joka tuntuu omalta. Olen ollut sinkku, tyttöystävä, vaimo, työkaveri, ystävä, opiskelijajärjestöaktiivi, sisko, luottohenkilö ynnämuuta. Äitinä mä ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän millainen olen, mitä teen ja miksi. Vaikka välillä rimpuilenkin. Vaikka olen välillä epävarma. Silti olen nyt roolissa, joka sopii mulle parhaiten, josta nautin eniten.

Vaikka olin raskausaikana aivan jäätävän pahoinvoiva, väsynyt ja hermot riekaleina, oli ihanaa olla raskaana. Vaikka synnyttäminen oli... no, synnyttämistä, sanoin jo laitoksella että haluan tulla tänne uudestaan (silloin Ukkonen katsoi mua ilmeellä, jota en ole nähnyt ennen enkä sen jälkeen – katseen sisältö oli suunnilleen että nyt se on oikeesti seonnut lopullisesti, taidan ottaa tämän vauvan ja lähteä vähän juttelemaan tuonne kanslian puolelle). Mutta ihan oikeasti. Synnyttäminen oli aivan järisyttävän upea kokemus. Haluaisin tehdä sen uudestaan.

Ja ne ensimmäiset viikot pienen uuden ihmisen kanssa. En kestä. Haistan vastasyntyneen tuoksun nytkin. Eihän se ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, eihän?

Olen aina halunnut paljon lapsia. Ehkä neljä tai viisi. Olen halunnut olla äiti jo teininä, odottanut että olisin tarpeeksi kypsä äidiksi ja löytäisin sopivan kumppanin. Olin varma, että perustan perheen nuorena, ehkä jo opiskeluaikana. Toisin kävi. Elämässäni oli pitkiä ja vakiintuneita parisuhteita, mutta en onnistunut löytämään sellaista ihmistä, jonka kanssa olisin voinut perustaa perheen. Ehdin jo tehdä surutyöni siitä, etten ehkä koskaan saa omia lapsia. Sitten elämään tuli Ukkonen, ja joitain vuosia myöhemmin tulin äidiksi, reilusti yli kolmekymppisenä.

Vauvakuume iski ensimmäisen kerran kunnolla, kun Pikkutyyppi oli 9 kuukauden ikäinen. Silti en osannut edes kuvitella, että meille vielä tulisi uutta vauvaa. Vauva oli vielä se edellinenkin. Hämmennyin, kun kohtasin äitejä, joiden lapsilla on vain vähän reilun vuoden tai puolentoista vuoden ikäero. Tuntui oudolta, että elämään mahtuu uusi vauva niin pian. Miten aika riittää, jaksaminen, rahat, tila? Itse en ollut valmis kenenkään muun äidiksi. Halusin antaa sille yhdelle, ensimmäiselle, kaiken mitä mulla on annettavaa. Miten minusta voisi riittää useammalle?

Silti olen aina halunnut lisää lapsia. Halusin jo silloin kun pikkutyyppi oli muutaman tunnin vanha, haluan edelleen. Entä jos en saa?

Mä olen yli kolmekymppinen. Mulla on ollut terveysongelmia, jotka voi hankaloittaa raskaaksi tulemista, lisätä keskenmenon riskiä, aiheuttaa synnytykseen koplikaatioita ja tuoda haasteita jaksamiseen. Me kamppaillaan nytkin voimavarojen riittävyyden, vauva-arjen kuormittavuuden ja uusperheen haasteiden ristitulessa. Kulunut vuosi on ollut todella raskas monista syistä, eikä meillä ole tukiverkostoa, joka ottaisi kiinni kun kaadutaan. Mulla on aivan ihana anoppi, joka auttaa kaiken voitavansa, mutta muuten me ollaan omillamme. Onko mulla edes oikeutta haaveilla useammasta lapsesta?

Ja kyllähän sekin on käynyt mielessä, että kestääkö parisuhde. Sortuuko meidän kahden keskinäinen suhde liian painavan kuorman alle, vai tuleeko meistä yhdessä vahvempia, hioutuuko meidän tiimityö niin lujaksi, ettei sitä kaada mikään? En tiedä. Kun varmuutta ei koskaan ole. Elämästä ei ikinä tiedä.

Mulla on vahva tunne siitä, ettei mun lapset ole vielä tässä. Että joku on vielä tulossa. Yksi vai kaksi, en tiedä. Mutta toivon, etten joudu vanhana harmittelemaan, kun en uskaltanut.

Viimein tuli se päivä kun tuntui, että olen valmis yrittämään uutta vauvaa. Että olen tarpeeksi vahva jaksamaan uudet raskauspahoinvoinnit ja yövalvomiset. Että parisuhde ja uusperhearki on saatu toimimaan niin, ettei uusi lapsi heiluttaisi venettä liikaa. Että olen valmis kestämään sen, mitä sattuu tulemaan. Senkin, ettei uutta vauvaa enää tulisikaan.

Neljäkymmentä kolkuttelee uhkaavasti nurkan takana. Olenko liian vanha? Onnistuuko enää? Entä jos tulee sairautta, surua, suuria haasteita? En tiedä. Ainakin haluan yrittää.

Metsäsynttärit

Pikkutyypin seuraavat synttärit kolkuttelee jo ovella. Löysin arkistosta kaksi vuotta sitten (öhöm) kirjoitetun postauksen, joka on sitten unohtunut julkaista. Tässä siis vihdoinkin ideoita muille metsäsynttäreitä suunnitteleville!

Koska Pikkutyyppi oli taaperona kovin kiinnostunut puista, eläimistä ja kaikesta luontoon liittyvästä, valikoitui kaksvee-synttäreiden teemaksi kuin itsestään metsäsynttärit – siis synttärit metsäteemalla (ei metsässä vietettävät synttärit, vaikka sellaisetkin ois kyllä ihan huippua joskus järjestää). Samalla saatiin ympättyä koristeluihin mukaan äitin suuri heikkous, eli ketut. 

Netin synttäribloggauksia selaillessani meinasin jo vaipua epätoivoon, kun postaukset pursuaa mitä upeampia leivosluomuksia ja upeasti koristeltuja juhlatiloja. Onko lasten synttärit nykyään näin hienoja juhlia, apua! Tokenin järkytyksestä ja totesin, että meidän juhlimistyyli saa luvan olla enemmänkin arkinen ja kotoisa.

En ole kummoinen kotitalousihminen, joten Pikkutyypin mummot riensivät hätiin. Tarjolla oli suolaista piirakkaa sekä perinteinen levytäytekakku itse tehdyllä vaniljakastikkeella ja meidän oman pihan marjoista tehdyllä hillolla. Kakun koristelin suklaalastuilla ja vadelmarouheella, jotka löytyi meidän lähi-ässän leivontahyllyltä – sen jälkeen kun oli etsinyt jotain metsäisiä strösseleitä tai muita kakunkoristeita kolmesta (3!) eri marketista JA yhdestä juhlatarvikekaupasta löytämättä yhtään mitään edes etäisesti metsäteemaan sopivaa.. Kakun kruunasi Woodland-kakkukoriste, jonka tilasin My Dream Day -juhlatarvikeverkkokaupasta. Kävi vähän silleesti, että kun näin tuon kakkukoristeen netissä niin se oli pakko saada. Must se on IHANA <3

Piirakan ja kakun lisäksi tarjolla oli kaurakeksejä, kettukarkkeja ja kaupan mustikkamehua. Ja tietty kahvia ja teetä.

No vähän lähti lapasesta ja tilasin kakkukoristeen mukana pikkuisen muutakin (no kun hei samoilla postikuluilla saa niin sehän on vähä niinkö SÄÄSTÖÄ). Pikkutyypin lahja pakattiin paperiseen kettupussiin. Se oli hänen mielestään aivan hirmuisen ihana, ja niinpä hän oppi syntymäpäivänsä aamuna sanomaan "kettu".

Pahvinen kokoa-se-itse-metsä oli (myönnettäköön) ihan turha, mutta hauska yksityiskohta.

Näin jossain myös kettulautasliinoja, ja nehän oli sitten kans pakko saada (en tiedä mikä juttu mulla on näitten kettujeni kanssa). Tämän satsin tilasin Pop Up Kemut -verkkokaupasta: kettu- ja pupulautasliinat sekä viirinauhat, kettuilmapallot ja pupupillit (sekä pieni yllätyslahja, kiitos Pop Up kemujen väki <3 )

Viirinauhat toi olohuoneeseen tosi ihanasti ja helposti juhlatunnelmaa, ja ne oli sankarille erittäin mieluiset. "Kettu! Pupu!" hän hihkui ja hyppeli innoissaan <3 Ajattelin, että pupuviiriä voi käyttää vaikka pääsiäisenä uudestaan. Harmittelin kun kettupillejä ei löytynyt, mutta pupupillit oli päivänsankarille tosi mieluiset. Juhlapöytään katettiin rennosti oransseja muoviastioita, onhan ne ihan ketunvärisiä.

Sitä aitoa metsäteemaa saatiin havuilla, joita hain omasta kuusiaidasta eteiseen ja juhlapöytään. Synttäriaamuna kävimme myös päivänsankarin kanssa kävelyllä keräämässä käpyjä isoon lasipurkkiin. Pitkä pöytä kasattiin olohuoneeseen. Väriteema, metsänvihreä ja ketun oranssi, jatkui liinoissa.

Kunnon ekoäiti olisi tietysti tyytynyt noihin muutamiin maatuviin ja uudelleenkäytettäviin koristeisiin, mutta tokihan nyt muutama ilmapallo piti ostaa, kun sattuivat marketissa silmään ja alennuksessakin olivat ja ja ja.. Siispä päivänsankarin nimellä varustettuja palloja, "Onnea 2-vuotiaalle" -palloja, kettupalloja ja folionumero.

Juhlat oli rennot ja hilpeät. Kemuihin osallistuivat oman perheen lisäksi Pikkutyypille tärkeitä aikuisia, jotka ihailivat leluja ja heittäytyivät leikkiin tilaisuuden edellyttämällä tavalla. Päivänsankari nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin ja "esitti ohjelmaa" ihan silleen spontaanisti. Kyllä kaksvuotiaat on vaan aika ihania epeleitä <3

Tällä kokemuksella sanoisin, että juhlajärjestelyissä vähempikin touhottaminen olisi riittänyt. Teemaan sopiva kakunkoriste, lautasliinat ja pillit tuo jo mukavasti juhlatunnelmaa, ja viirinauha tai ilmapallot on vielä helppo lisäys koristeluihin. Tärkeintä on kuitenkin kokoontua yhteen ja antaa lapselle aikaa ja läsnäoloa.

Seuraavia synttäreitä odotellessa, arvaatteko teeman: ROAAAAAAR!!!

On siis (korona)kevät. Tai syksy tai mitänäitänyon.

Tämä on siitä hassu blogi, että täällä saatetaan tehdä kevätpostauksia keskellä syksyä. Ihan vaan siks, että mä UNOHDIN keväällä julkaista tän. Enkä edes viime keväänä, vaan TOISSA KEVÄÄNÄ. Ei hyvää päivää. 

Palataan siis puolentoista vuoden takaisiin tunnelmiin. Ne oli hyviä tunnelmia ne. 

Kevät vaihtui jo kesäksi (kaks kertaa, ja sitten vielä syksyksi, toim. huom.), mutta ensimmäinen koronakevät on vielä vahvana mielessä. Vaikka poikkeustila on ollut monelle vaikea ja surullinen, meille kevät toi enemmän hyvää kuin huonoa. Oli aikaa levätä, puuhastella, viettää aikaa yhdessä. Unohtaa kaikki mitä "pitäis". En muista milloin olisin viimeksi nauttinut keväästä niin paljon. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli aikaa ja energiaa puuhailla pihalla, kuljeskella, katsella, haistella kevään tuoksuja. Toissa vuonna samaan aikaan olin juuri tajunnut sairastuneeni vakavaan uupumukseen (siitä lisää täällä) ja lahkeessani roikkui sylinkipeä taapero 24/7. Sitä edellisenä keväänä olin uunituoreen ihmisen uunituore äiti ja istuin tuntikausia sohvannurkassa imettämässä. Sitä edellisenä olin juuri tullut raskaaksi ja yritin selvitä väsymyksen ja pahoinvoinnin kanssa uudesta ja haastavasta työstä. Huh heijaa.

Sitten tuli se erilainen kevät. Kun Pikkutyyppi vetää itse kengät jalkaan ja lakin päähän. Kiipeää taitavasti alas jyrkkiä portaita ja juoksee hakemaan potkupyöräänsä. Potkuttelee pitkin pihaa, tekee hiekkakakkuja, heittää palloa. Istuu isolla kivellä ja ihmettelee ötököitä. Ilmestyy vähän väliä katsomaan mitä minä teen, hakee omat työkalunsa ja alkaa auttamaan. Kastelemme yhdessä taimia, haravoimme lehtiä, kaivamme maata. Toki kaksveen oma tahto kuuluu ja näkyy niin että naapurusto raikaa, ja joudun kasvattamaan lapsen ohella omaa tulista temperamenttiani. Koronakevät kiristi hermoja ja huolestutti. Mutta silti. En muista, että elämä olisi koskaan ollut niin ihanaa.

Ensimmäistä kertaa näin muutakin kuin tekemättömiä töitä ja keskeneräisiä projekteja. Näin, miten ihana paikka tämä kotimme on elää, miten paljosta saan olla kiitollinen. Muuttuivatko elämän olosuhteet, vai muutuinko minä?

Kevät on uusia alkuja, tuolloin enemmän kuin koskaan ennen. Tunsin vahvasti, että alkamassa on uusi aikakausi. Ehkä lempeämpi, ehkä kiireettömämpi. Ehkä korona auttoi muistamaan, mikä elämässä on tärkeää.

Tuosta ensimmäisestä koronakeväästä on jo pitkä aika, mutta tunnelmat ovat samat. Korona ei ole kadonnut, poikkeustila ei ole loppunut. Minussa elää edelleen vahva tunne siitä, ettei entiseen elämäntyyliin ole paluuta. "Sitku" elämään ei ole varaa, eikä itsensä ylikuormittamiseen ja loppuunpalamiseen. Elämä on tässä ja nyt. Tässä on hyvä.

– meiramiina

Vaaperon ja taaperon kestovaipatus: taskuvaipat

Kävin läpi tekstiluonnoksiani ja löysin yli vuoden takaisen kirjoituksen kestovaipatuksesta. Laitetaan ny viiveellä eetteriin, niin ei mene hukkaan tämäkään sepustus! Kuvat on lainattu aiemmasta postauksesta, nämä vaipat kun on pakattu jo aikaa sitten varastoon. Tässäpä tulee – aloittakaamme päivän äitisyyllisyysannoksella:

Oih ja voih, minä huono äiti ja epäekologinen ihminen! Kestovaippailumme oli muutaman kuukauden lähes kokonaan tauolla, koska elämä ja väsymys. Kieriskelen henkisesti tervassa ja höyhenissä. No ei vaan: oikeasti yritän muistaa, että joka ikinen likainen kestovaippa tarkoittaa yhtä vähemmän kaatopaikalla tai jätteenpolttolaitoksessa. Jokainen jaksamisensa mukaan ja muistetaan se armollisuus jooko.

No mutta: nyt olemme palanneet takaisin kestoiluun. Pikkutyypperöinen on nyt 10 kk vanha. Jos totta puhutaan, ajattelin kestoilun muuttuvan ällöttävämmäksi iän ja kiinteiden ruokien lisääntymisen myötä, mutta toisin kävi. Pikkuvauvathan kakkivat hyvin eri tahtiin, toiset kerran viikossa ja toiset 7 kertaa päivässä – meidän vauva edusti jälkimmäistä mallia. Nyt kun hän syö kiinteää ruokaa, ei vaipassa ole haisevaa tavaraa kuin aamulla. Pissavaipat eivät edelleenkään haise kuin vasta useamman päivän säilytyksen jälkeen. 

Tähän saakka olen hehkutellut sisävaippa + villahousut -yhdistelmän ihanuutta. No se rakkaus tuli tiensä päähän, kun vauva oppi kääntymään ja konttaamaan. Yritäppä pukea karkuun konttaavaa oman tahtonsa löytänyttä maailmanvalloittajaa ilman että joku alkaa itkeä tai saa raivarit, niin ymmärrät.

Nopeus on siis valttia, kun vauva alkaa liikkua. Ja siksi taskuvaipat on erittäin kivoja. Taskuvaippaan laitetaan imu, jonka jälkeen sitä voi käyttää kuin kertsiä. Valmiiksi täytetty taskuvaippa ei kaipaa kuorikerrosta, vaan sen päälle voi pukea tavalliset vaatteet.

Niin kauan, kun vauva pysyi edes jollain tasolla vaakatasossa vaipanvaihdon ajan, tykkäsin eniten tarrallisista taskuvaipoista – ne on mun mielestä nopeampia sulkea kuin nepparivaipat. Kun aloittelimme taskuvaippavaihetta, oli mun ihan lemppareita Rhymetime ja Pilvi -taskuvaipat (alla olevan kuvan vihreä ja valkoinen vaippa). Niitä on ollut äitiyspakkauksissa, joten löysin niitä tosi hyväkuntoisina ja jopa käyttämättöminä tosi halvalla ja ilmaiseksi.

Kun vaapero oppi seisoskelemaan, alkoivat kätevimpiä olla sellaiset kestot, jotka voi kiskaista päälle housuvaipan tapaan – eli nepparitaskuvaipat. Suljin nepparit ennen pukemista ja vetaisin vaipan vauvan päälle kun hän seisoi mua tai sohvaa vasten. Joskus hän saattoi jopa malttaa istua sylissäni sen aikaa, kun puin vaipan.

Kun kirjoittelin yllä olevaa, oli käytössä pääosin M-kokoiset vaipat: alle vuodessa siis kahlattiin koot NB-M. Sittemmin vaaperosta on tullut taapero ja leikki-ikäinen. Jossain vaiheessa laiskistuin ja aloin käyttää pääosin kertsejä, mutta kestovaipat on kuitenkin olleet jossain määrin käytössä kertsien rinnalla koko ajan. Nyt pikkutyyppi on jo 2-vuotias. Hän on opetellut pottahommaa jo pitkään, mutta toistaiseksi vauhti on niin kova, ettei hän juuri ehdi istuskella. Vaippoja siis kuluu edelleen. Kertakäyttövaipoissa olemme päätyneet kotimaisiin Muumi-vaippoihin, kestovaippa puetaan lähinnä silloin, kun touhutyyppi itse tuo sellaisen kaapista. Yövaipan päälle puetaan edelleen usein villahousut, jotta mahdollinen ohivuoto ei pääse vaatteisiin ja lakanoihin asti. Suosittelen lämpimästi. Villahousut myös lämmittävät talvisin meidän viileässä makkarissa, jonka nurkissa on, öh, sanoisinko "tehostettu ilmanvaihto".

Sellainen on ollut meidän kestovaippataival tähän saakka. Jäljellä taitaa olla enää harkkahousuvaihe. Sniif. Jos olen jotain oppinut, niin sen, että kukin tyylillään eikä se ole niin justiinsa. Kestovaipatuksessa eikä elämässä <3

Mites teillä?

– meiramiina

Pääsiäiskorttien askartelua taaperon kanssa

Elämme hurjaa aikaa koronakriisin keskellä. Vaikka huoli on läsnä päivittäin, yritän suunnata energiani perheaikaan ja keskittyä siihen, mikä elämässä on hyvää. Niin kuin vaikka se, että kerrankin on aikaa askarrella 2-vuotiaan kanssa. Tadaa, tässä pajunkissakortit:

Inspiraationa toimi Pikku Kakkosen pajunkissakortin ohje. Hommaan tarvitaan minimissään valkoista sormiväriä, kartonkia, ohut tussi ja liimaa tai kaksipuolista teippiä. Ohje on varmasti kiva vähän isomman lapsen kanssa, mutta kyllä kaksivuotiaankin kanssa onnistuu, kun vähän soveltaa. Näin me sen teimme:

1. Otetaan yksi taapero, valkoista sormiväriä ja keväisen väristä paksua paperia.

2. Laitetaan lapsen sormenpäihin siveltimellä valkoista väriä.

3. Yritetään saada muksu painamaan sormenjälkiä paperille, vaikka hän haluaa maalata siveltimellä. Luovutetaan ja päätetään, että äitin sormenjäljet saa kelvata.

4. Huomataan, että lapsi on unohtanut siveltimen ja matkii äitiä eli painaa sormenjälkiä paperiin. Yritetään olla kommentoimatta, kun taapero taiteilee.

5. Todetaan, että kaikki paperit ja lapsi ovat täynnä valkoisia länttejä.

6. Harhautetaan taapero sopivana hetkenä käsi-, naama- ja hiuspesulle.

7. Pestään sormivärit pöydästä, tuolista, lattialta, koirasta ja verhoista.

8. Jatketaan askartelua illalla kun lapsi on saatu nukkumaan.

Lopulta paperille siis saatiin kuin saatiinkin sekä äitin että lapsen sormenjälkiä ja vähän muitakin valkoisia länttejä. Seuraavaksi otin mustan tussin ja piirtelin pajunkissoille oksat. Tässä vaiheessa huomasin, ettei ne läntit haittaa yhtään mitään,  lopputulos on tussailun jälkeen yllättävän siisti. Mitään ei haittaa myöskään se, että valkoiseen sormiväriin on sekoittunut muita värejä (kuten Ukkonen totesi, eihän ne oikeatkaan pajunkissat vitivalkoisia ole vaan enemmänkin harmaita).

Kortti olisi ollut ihan nätti jo näinkin:

Halusin kuitenkin lisätä reunuksen ja väriä, kas näin:

Ja koska musta terästää kaiken, tuli viimeiseksi vielä korttipohja:

Kiinnitin kerrokset toisiinsa kaksipuoleisella teipillä. Liimakin käy, mutta suosittelen lämpimästi teippiä. On huomattavasti siistimpää hommaa.

Siinäpä se! Reilu kymmenen korttia, jokainen vähän erilainen. Taakse kirjoitin lapsuuteni tutuimman virpomislorun – koska virpomaan ei nyt lähdetä, toimivat nämä kortit samalla "etävirpomisena".

Oli tosi kivaa touhuilla kaksveen kanssa sormivärien parissa, ja korttien jatkojalostus oli äitille mieluista omaa aikaa. Ensi vuonna kokeilemme ehkä peukkutekniikalla toteutettuja pupuja  (samassa jutussa myös kaksi erilaista versiota pajunkissakortista), koko kädellä painettuja pupukortteja tai tipuja, jotka syntyvät piirtämällä yksityiskohdat keltaisen ympyrän päälle. Onko sinulla hyviä vinkkejä taaperon kanssa askarteluun?

Levollista pääsiäistä jokaiselle. Pysykää turvassa ja terveenä <3

– meiramiina

TSI: virkattu unipupu vauvalle

Sukuun on saapunut uusi pieni ihminen. Halusin tehdä hänelle jotain hypisteltäväksi, maisteltavaksi, ihmeteltäväksi. Aino ja tuhmat luistimet -blogissa näin aivan ihanan unirievun ja linkin tähän Youtube-ohjevideoon. Pupun pään virkkasin tällä Novitan ohjeella (samasta linkistä löytyy ohje kokonaiseen pupuun ja nalleen).

Pupun ilmeeseen en ole ihan tyytyväinen, mutta olkoon tällainen kaihomielinen pupunen. Tähteä oli tosi kiva virkata – kun periaate tulee tutuksi, on sitä tosi helppo virkkailla vaikka töllötintä katsellessa. Ajattelinkin tehdä omalle taaperoiselle jämälangoista tähtipeiton.

– meiramiina

Uupumus

Olenhan minä tainnut kertoa, että ihanaan vauvavuoteen mahtui myös väsyä ja ristiriitoja. Sitä kuuluisaa "kaikenlaista". Ihan en silti itsekään ymmärtänyt, kuinka suureksi vuoreksi vaikeudet olivat kasautumassa. Minä sairastuin uupumukseen. Kävin niin synkissä vesissä, että pelkäsin etten löydä takaisin pintaan. Täältä minä nyt kuitenkin tulen, takaisin elämään, takaisin iloon ja valoon.

Vauvavuoden ensimmäiset kolme kuukautta kuluivat suloisessa kuplassa. Sitten aloin upota niin pohjattoman syvään väsymykseen, ettei vauva-arki enää sitä selittänyt. Vaikka olisin nukkunut hyvin, olin silti jatkuvasti väsynyt. Pinna oli kireällä, olin hermostunut ja ärtynyt, minulla oli jatkuva nälkä ja jano. Söin koko ajan, mutta raskauden aikana kertyneet 20 lisäkiloa putosivat hetkessä ja olo tuntui riutuneelta. Kesähelle tuntui niin ahdistavalta etten pystynyt juuri oleskelemaan ulkona ja aurinko häikäisi niin että silmiin sattui. En jaksanut kävellä muutamaa sataa metriä pidemmälle ja hengästyin käydessäni postilaatikolla. Kun aloin saada muitakin epämääräisiä silmäoireita ja meinasin muutaman kerran pyörtyä istualleni, tajusin viimein hakea apua. Oireiden syyksi paljastui kilpirauhasen liikatoiminta eli hypertyreoosi.

Hypertyreoosin vuoksi elimistö käy koko ajan ikään kuin ylikierroksilla: sydän lyö liian nopeasti, suolisto toimii liian kiireellä, kaikessa tekemisessä on liikaa tehoa. Ihan kuin koko kroppa ja mieli olisi koko ajan äärimmäisessä stressitilassa. Jälkikäteen ajateltuna kaikki touhuamiseni oli pakonomaista, enkä osannut rauhoittua lepäämään. Maailmanlopun meininki vei kaikki voimat, ja väsyin totaalisesti pienestäkin voimanponnistuksesta.

Olin siis väsyneempi kuin koskaan. Olisimme tarvinneet kipeästi apua, mutta yritimme selvitä arjen rutiineista kahdestaan. Odotimme, että lääkitys alkaa vaikuttaa. Valvoimme yöhulinoivan vaaperon kanssa. Väsyimme. Riitelimme. Pintaan nousivat koko tähänastisen parisuhteemme käsittelemättömät kipupisteet, uusperheen haasteet, lapsuuden traumat ja menneen elämän painolastit. Jouluna tajusin, että olen rypenyt kuukausia väsymyksen, katkeruuden, pettymyksen ja surun välimaastossa. Ihana, iloinen, valoisa lapseni oli elämän ainoa hyvä asia. Jaksoin hoitaa lasta, leikkiä ja laulaa, silitellä ja sylitellä. Mitään muuta en jaksanut. Asiat alkoivat olla niin solmussa, etten tiennyt saanko niitä koskaan enää avattua. Ensimmäistä kertaa ajattelin, ettei meistä ole tähän.

Perhekerhossa työntekijä kysyy, mitä meille kuuluu. Kyyneleet nousevat silmiini. Pyyhkäisen ne pois. Ei kai tässä kummempaa, on nyt vaan ollut vähän kaikenlaista. No? Hitaasti alan kertoa. Asia kerrallaan. Että sellaista kaikkea, ei elämää kummempaa. Kuule, tarvisitteko te nyt apua? Jos perhetyöntekijä tulisi käymään, hoitaisi vauvaa niin saisit levähtää? Jos soitan heti ja sovin sun puolesta ajan? Joo. Soita vaan.

Seuraavana päivänä perhetyöntekijä tulee. Tuttu ihminen jo äitiryhmästä. Kysyy, mitä kuuluu. Kuuntelee ja ymmärtää. Hoitaa vauvaa. Käy seuraavallakin viikolla. Ja sitä seuraavalla. Ensin vain nukun, myöhemmin jaksan jo hoitaa pieniä askareita. Joka kerralla jutellaan vähän. Puhutaan lapsen kehityksestä, kasvattamisesta, äitiyden haasteista ja nykymaailman paineista. Äitien yksinäisyydestä, vertaistuesta, tunteista ja rutiineista. Uhmaiästä ja pottaharjoittelusta. Saan viimein jakaa äitiyttä, seurata lapseni kasvua yhdessä toisen äidin kanssa, nauraa yhdessä vaaperon hassuille puuhille. Elämänilo palaa.

Kerromme tilanteesta läheisille. Opettelemme puhumaan vaikeista asioista, opettelemme pyytämään ja vastaanottamaan apua. Molempien äidit käyvät auttamassa, tuovat tullessaan kassillisen ruokaa, tiskaavat ohimennen tiskit ja vievät mennessään roskapussit. Kaukana asuvat ystävät alkavat soitella useammin. Hetken kaikki on valoisampaa.

Käyn säännöllisesti verikokeissa ja kilpirauhasarvoni alkavat normalisoitua. Mieli ei kohene samaa tahtia kuin veriarvot. Pian hypertyreoosi on kadonnut, mutta jäljellä on henkinen uupumus, pelko sairauden uusimisesta, yksinäisyys, suru ja turhautuminen. Neuvolassa kerron, että tarvitsen keskusteluapua. Saan ajan neuvolapsykologille. Olen ahdistunut ja masentunut. Alan saada voimakkaita ahdistuskohtauksia. Karsin menoja, välttelen ihmisiä, en vastaa puhelimeen, en jaksa tavata ketään.

Pystyn päästämään lähelleni vain muutaman ihmisen. Yksi heistä on Pikkutyypin kummitäti, joka tuo tullessaan pullaa ja auringon. On sataprosenttisen läsnä kummilapselleen, istuu olohuoneen lattialla ja rakentaa palapeliä, kuuntelee pää kallellaan vaaperon selittäessä Tärkeää Asiaa. Tuli niin levollinen olo, että nukahdin. On muitakin onnen hetkiä. Eno ja täti hiekkalaatikon reunalla. Emme ole yksin. Minä selviän.

Alamme harjoitella uudenlaista elämää. Muokkaamme arkirutiineja toimivammiksi, jaamme vastuuta uudella tavalla, karsimme elämästä stressaavia asioita ja ihmisiä, vedämme rajoja meidän ja kuormitustekijöiden väliin. Opettelemme tukeutumaan toinen toisiimme, ilmaisemaan tarpeita ja toiveita, näyttämään tunteita kaikessa kirjossaan. Tunnistamme kipupisteitä ja kompastuskiviä. Välillä kompuroidaan, välillä sohaistaan vahingossa juuri siihen hermoon, joka saa mielenrauhan järkkymään. Pikkuhiljaa mieli rauhoittuu. Elämä alkaa tuntua normaalilta, tavalliselta, paremmalta.

Opettelemme edelleen. Elämässä on kuitenkin taas iloa, naurua ja valoa.

Pidä itsestäsi huolta <3

– meiramiina

TSI: kantosukat vauvalle tai taaperolle

Aaah, neulomisvimma. Tosin se yllätti jo viime syksynä, jolloin tein vauvalle muutaman parin kantosukkia. Kolmannet jäi puikoille vimman laannuttua. Nyt taaperolla on sen verran kova meno, että neulomishommat on jääneet vähiin.

Mutta ne kantosukat. Ohjeen löysin Kaksin kaunihimpi -blogista, lämmin kiitos erinomaisesta ohjeesta siihen suuntaan! Kantosukkien ideana on suojata liinasta tai repusta ulos pilkistävät pienet jalat, pysyen kunnolla jalassa mutta puristamatta ja polvitaipeisiin ruttaantumatta. Periaatteessa ne ovat ihan tavalliset mutta erityisen pitkävartiset villasukat. Kantosukat on helppo vetaista Pikkutyypin jalkaan, jos hän nukahtaa liinaan ja haluan lähteä vaikka kävelylle. Jos ei ole kaameen kylmä, tarvitaan lisäksi vain sään mukainen lakki ja tarvittaessa kantotakki tai -huppari molempien ylle. Muu Pikkutyyppi jääkin kantoliinan tai -repun suojiin. 

Ohjeessa neuvotaan käyttämään ohuehkoa sukkalankaa, Novitan Nallen vahvuista. Silloin sukista tulee sopivat alle puolivuotiaalle. Mä tein paksummasta Novitan 7 veljestä –langasta, ja sukista tuli melko sopivat meidän tuolloin 8 kk ikäiselle isojalkaiselle vauvalle. Hyvin mahtuvat edelleen yli vuosikkaalle.

Mallia on helppo muokata omalle vauvalle sopivaksi, kunhan pääsee neulomisen makuun. Ekan sukkaparin tein koon 3 puikoilla muuten ohjeen mukaan, mutta jalkaterä kaipasi lisää pituutta joten lisäsin yhden mallineulekierroksen. Toiset, nämä kuvissa näkyvät, tein vähän soveltaen: jätin ekat kerrokset väliin ja aloitin neulomalla 12 kerrosta joustinneuletta (2 oikein, 2 nurin). Muutama laskuvirhekin mukaan pujahti, mutta tällainen kirjava lanka antaa paljon anteeksi.



Lankana on Novitan 7 Veljestä Napapiiri: yritin katsoa Novitan sivuilta tuon värin nimeä, mutta en oikein ota selvää, että mahtaako sävy olla Saimaannorppa, Ahma vai Taimen. Ehkä Saimaannorppa. Nätti se ainakin on. 

"Seiskaveikka"  on 75 % villaa ja 25 % polyamidia. Samaa matskua on Novitan paksumpi Isoveli-lanka, ja siitä voisikin kokeilla tehdä astetta isommat sukat sitten, kun  nämä jää pieneksi. Tuliskohan ihan valtavat? Tai sitten voisin testata 100 % villalankaa – Pikkutyyppi on nimittäin vähän kylmävarpaista sorttia. Laitanpa tähän itsellenikin muistiin, että Novitan langoista täyttä lampaanvillaa näyttäisivät olevan ainakin Baby Wool, Natura, Joki, Nordic Wool ja Nordic Wool Flow: kaikista löytyy mun makuun ihania luonnollisia sävyjä (ja kieli-intoilijalle on plussaa, kun sävyillä on kuvaavat ja juurevat nimet kuten susi, savi ja kanerva). Joki-lanka on mun vanha, villainen tuttuni, josta olen tehnyt monet pikkuiset villavaippahousut. Ja löytyyhän tuolta merinovillaiset Baby Merino ja Baby Merino Dream -langatkin, sekä Alpaca Wool jossa on puolet alpakkaa. Ja onhan noita muitakin lankavalmistajia, että valinnanvaraa on. Suosituksia?

Ensi syksyn neulomisvimmaa odotellessa,

meiramiina

TSI: virkatut hedelmät ja juurekset

Taaperoinen on erittäin kiinnostunut keittiöleikeistä. Löysimme hänelle kirpparilta vitosella (!) Brion hyväkuntoisen leikkihellan. Leikkiherkut päätin virkata ihan ite.

Tein villalangasta, kun sitä sattui olemaan kaapissa. Langat on keränperiä sitäsuntätä, enimmmäkseen kai 7-veljestä tai Nallea. Koukku oli muistaakseni kokoa 3. Täytetty vanulla. Jos oikein siistejä herkkuja haluaisi tehdä, niin kannattaisi ehkä valita merseroitua puuvillaa.

Inspiraatioboosti löytyi NukkuPöllö-blogista (aivan ihania leikkiherkkuja, kannattaa kurkata kuvat). Porkkanoiden, punajuuren ja palsternakan ohje löytyi Marttojen sivuilta. Appelsiinilohkot tein Prinsessajuttu-blogin ohjeella, paitsi että en laittanut niihin mitään täytettä. Päärynöiden ja banaanien ohje löytyi Garnstudio-sivustolta. Tapani mukaan oioin ohjeissa ja tein joitain kohtia vähän omalla tyylillä. Muutamia laskuvirheitäkin taisi tulla, mutta sepä ei haittaa mitään: on ne oikeatkin juurekset joskus vähän vänkyröitä. Sikäli näitä oli ihanan leppoisa virkkailla. Paitsi banaania, siitä tulee ihan oudon mallinen jos menee laskuissa sekaisin. Se olikin näistä haastavin virkattava.

Tämä oli kiva pikku projekti! Pikkutyyppikin oli leikkiruoista ihan innoissaan. Hänen suosikkinsa on tuo hieman epämääräisen näköinen palsternakka. Äitin lemppari on päärynä, sitä oli tosi kiva virkata. Ostoskori löytyi Tigeristä eikä maksanut montaa euroa.

- meiramiina

Ihan frozenina

Opin tänään uuden sanonnan: ihan frozenina. Tiiättekö, että let it go. Että antaapa olla ja mennä. Kiitti Asikaine. Sää oot mun idoli. Ja kiitos varsinkin tästä: Miten selvitä yhdessä pikkulapsiajasta?

Mä haluaisin olla sielultani edes pikkuisen enemmän hippi. Elää hetkessä. Nauttia pienistä asioista. Muistaa, mikä on tärkeintä. Olla hermoilematta ja nillittämättä turhasta. Mutta useimmiten ja perusluonteeltani olen tehokkuutta arvostava täydellisyydentavoittelija, joka näkee keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden. Ärsyyntyy tavaroista väärissä paikoissa, hoitamattomista kotihommista ja keskenjääneestä rempasta. Siitä, että kellarin sähkötyöt on kesken ja tunkio kääntämättä. Että pöydällä on taas likaisia vaippoja ja lattialla paskaisia potkuhousuja. Ettei jumankauta sitä tyhjää vessapaperihylsyä voi kiikuttaa pahvinkeräykseen ja vaihtaa uutta tilalle. Että minä täällä vaan aina eikä kukaan muu ikinä ja METATYÖ eikä mikään ikinä edisty eikä varsinkaan valmistu ellen minä heiluta kaulinta. Eikä mua edes ikinä viedä mihinkään treffeille (vaikken kyllä lähtiskään kun siinähän saattais vaikka tulla lasta ikävä). 

Ja mulla on kumppanina Ukkonen, joka näkee ympärillään vain sen mikä on hyvää ja valmista. Ei niin kauheasti välitä niistä vessapaperirullista eikä pölypalloista eikä koirankarvatolloista eikä puuttuvista lattialistoista. Ei oikeastaan edes huomaa niitä. Yrittää kuitenkin mukautua mun siisteysstandardeihin, noudattaa mun laatimaa To Do -listaa, toteuttaa mun visiota siitä, miten arkea ja remonttiprojektia oikeaoppisesti hallitaan. Faktahan on, että Ukkonen tehnyt koko vauvavuoden ajan suurimman osan kotihommista kun minä olen yrittänyt selvitä äitiydestä (omien laatuvaatimusteni edellyttämällä tavalla, toim. huom.). Tulee töistä kaupan kautta, ottaa hetivälittömästi kotiin tullessaan taaperon syliin, halaa ja hupsuttelee, kysyy multa miten päivä meni, onko nälkä teenkö heti ruokaa, haluatko mennä päiväunille vai lähdetäänkö kävelylle. Kertoo joka päivä, että rakastaa. 

Niin että mikä tässä elämässä olikaan tärkeää? Voisko joskus vaan antaa niiden pikkujuttujen olla?

Mutta silti. Kun vatsataudin jälkimainingeissa kuljetaan aamusta iltaan rätti kädessä ja pesuaine toisessa. Pyykätään neljättä päivää putkeen (koko hiivatin viisihenkisen perheen huushollin peitot, tyynyt, lakanat, pyyhkeet, sohvatyynyt, vaatteet ja matot). Silloin olen kiitollinen, että ne pyykkien ripustamista koskevat erimielisyydet (suoristettuna narulla vai rytyssä lattialla, kas siinäpä pulma) on käsitelty jo aiemmin. Silloin olen aika hemmetin onnellinen siitä, että tämä meidän vanhemmuustiimi on hioutunut kuuden vuoden aikana edes jollain tasolla toimivaksi joukkueeksi. Että toinen metaduunaa ja toinen duunaa, ja hommat saadaan pääosin hoidetuksi – vaikka laatustandardeissa nyt sattuisikin joskus olemaan "hienoisia tulkintaeroja".

Rehellisesti sanottuna vauva-arjen, uusperheen ja parisuhteen yhteensovittaminen on ollut välillä niin vaikeaa, että on tehnyt mieli luovuttaa. On jouduttu kohtaamaan haasteita, joihin ei olisi ollut voimia. On jouduttu rooleihin, joihin ei olisi haluttu. Nyt opetellaan elämään eri tavalla. Niin, että ne pakolliset hommat tulee hoidetuksi ja arki pyörii, mutta elämä olisi mahdollisimman mukavaa. Luottaen, että kun tästä edellisestä selvittiin, niin selvitään me siitä seuraavastakin.

Mulla on yksi unelma (kiitti taas, Asikaine). Että edes silloin tällöin, kaiken tämän keskellä, istuisin Ukkosen kanssa oman kodin sammaloituneilla portailla, kädessä kahvikuppi tai kylmä kalja jos oikein hurjiksi heittäydytään. Katsottaisiin villinä ja vapaana omiansa elävää pihaa ja nakusillaan juoksevaa luonnonlasta (olisi sillä sentään hattu päässä ja kumpparit väärissä jaloissa). Lempein silmin näkisin tämän oman, keskeneräisen, ihmeellisen elämän. Ja yhdessä todettaisiin, että hyvinhän me kuitenkin vedetään. Kaikesta huolimatta. Että ihan hyvä tuli ja on. Ja sitten joskus vuosien päästä, että kaikesta selvittiin. Yhdessä.

"Aina pitää keittää kahvia molemmille, tuoda toisellekin olut ja voidella samalla kaksi leipää!" (Asikaine, 21.3.2017.)

Näillä mennään.

– meiramiina

Kokemuksia Brio Smile -rattaista

Kun hankimme vauvalle vaunuja, haaveissa oli (mitäpä muuta kuin) täydelliset rattaat halvalla. Löysimme kriteereihin sopivat Brio Smile -yhdistelmärattaat käytettynä netistä ja maksoimme niistä 200 euroa (hankintaoperaatiosta lisää täällä). Nyt ne ovat olleet meillä pian vuoden käytössä ja osoittautuneet meidän tarpeisiin pääosin oikein toimiviksi kieseiksi. Tässäpä vähän käytännön kokemuksia!

Travel system eli ratasosaan yhteensopiva turvakaukalo on oikeasti kätevä pienen vauvan kanssa. Kauppa-asioilla käyminen ja kylästely on pienen vauvan kanssa vaivatonta, kun nukkuvaa vauvaa ei tarvitse siirtää turvakaukalosta vaunukoppaan. Kliks vaan ja menoksi.

Käteväksi osoittautui myös istuinosan päälle laitettava pehmeä kantokoppa. Kun olimme kävellen liikkeellä ja vauva nukkui, oli pehmeä koppa helppo napata kainaloon ja kantaa vaikkapa perhekerhoon tai ne pitkät portaat kotiovelle. Neuvolassakin jätin usein vaunut eteiseen ja vauva jatkoi vastaanotolla unia kopassaan.

Pehmeä kantokoppa lakkasi olemasta kätevä siinä vaiheessa, kun vauva alkoi painaa niin paljon, että pohja jousti liikaa ja laidat taipuivat ikävästi vauvaa kohti. Tämä tapahtui vähän ennen kun vauva oli valmis istumaan ratasosassa – eli inasen liian aikaisin. Toisaalta meidän vauva on ollut melko isokokoinen: kevyempää vauvaa olisi varmasti voinut kantaa kopassa siihen saakka, että hänet voi laittaa istumaan.

Säädettävyydestä ja ketteryydestä nämä rattaat saavat erityiskehuja: kääntyvät etupyörät ovat tosi kätevät kaupassa, kaupungissa ja rappukäytävissä. Lumihangessa ja liukkailla etupyörät kannattaa lukita, niin meno on vakaampaa.

Helposti säädettävä työntöaisa on ehdoton, kun työntäjillä on iso pituusero kuten meillä: vaihtelemme Ukkosen kanssa työntövuoroa jatkuvasti, ja aisa on helppo klikata lennosta itselleen sopivalle korkeudelle. Se antaa myös hississä ja bussissa pelivaraa: kun aisan kääntää ihan pystyasentoon, vaunut mahtuvat pienempään tilaan. 

Tavarakori on ollut meidän käyttöön riittävä, mutta voisi se olla suurempikin: sinne mahtuu kyllä yksi kauppakassi ja hoitolaukku, mutta koska korin keskellä on palkki, on yhtään suurempien ostosten asettelu vähän tetristä.

Rattaissa on mielestäni melko hyvät heijastimet, mutta Ukkonen lisäsi niihin kuvien ottamisen jälkeen vielä kaiken varalta heijastinteippiä.

Myös sääsuojan suhteen Smilet olivat nappivalinta: kokonaan avattuna kuomu on niin suuri, että vauvan saa suojaan niin vesisateelta kuin auringonpaisteeltakin. Talvivauvan kanssa en osannut ajatella etukäteen, että vauvan herkkä iho pitää ehdottomasti suojata auringon säteiltä, ja suuri kuomu toimii kesällä tosi hyvin aurinkovarjona. Sen lisäksi meillä oli aina mukana iso harso, joka aseteltiin tarvittaessa lisäsuojaksi.

Tuota alla olevassa kuvassa näkyvää vaunujen omaa kirkasta sadesuojaa emme ole käyttäneet kuin säilytyksen aikana – en tiedä onko se todella tarkoitettu käytettäväksi kun vauva on kyydissä, mutta itse en kyllä laittaisi vauvaa tuollaisen hengittämättömän muovin alle. Meillä on ollut sen sijaan käytössä toisista vaunuista lainattu hengittävä sääsuoja (sellainen kahisevakankainen, vähän kuin tuulipukukangasta). Se on suojannut vauvaa hyvin niin vaakatasovesisateella kuin kovien pakkasten jäätävällä viimalla. Suosittelen siis hommaamaan sellaisen lisävarusteeksi.

Entäpä se kaikenmaastonkestävyys? Mitkään metsästäjä-keräilijäperheen maastovankkurithan nämä eivät ole, mutta olemme kyllä kärrytelleet ihan menestyksekkäästi hiekkateitä, nurmikenttää ja metsäpolkua pitkin. Lumessakin Smilet kulkevat yllättävän kivasti, silloinkin kun kadut ovat auraamatta. Ainoa oikeasti hankala maasto on loskakeli. Silloin etupyörät meinaavat jumittua. 

Sen sijaan kasattavuus on ollut huonompi kuin toivoin. Vaunujen läjäämiseen tarvitaan kaksi kättä, mikä ei tietenkään ole mahdollista vauva sylissä. Meillä vauva on toistaiseksi matkustanut vain selkä menosuuntaan, ja siinä asennossa vaunut eivät kasaannu pienimpään mahdolliseen asentoon, eivätkä mahdu sellaisenaan meidän farmarin takatilaan. Istuinosa joudutaan siis irroittamaan aina kun rattaat laitetaan autoon. Toinen vaihtoehto olisi nostaa rattaat puoliksi kasattuna poikittain takatilaan, jolloin sinne ei mahtuisi mitään muuta. Nyt meillä onkin harkinnassa kevyiden matkarattaiden hankinta, jolloin Smileja ei tarvitsisi ottaa kauppareisuille mukaan ollenkaan. 

Summa summarum: olemme olleet rattaisiin tähän saakka melko tyytyväisiä. Vähän mietityttää, miten pitkään taapero mahtuu rattaisiinsa: istuinosa ei ole kovinkaan tilava, etenkään talvikeleillä paksuissa toppavaateissa ja lisävällyissä. Mutta kohtahan tässä saa vähentää vaatekerroksia.

Olimme muuten muutama viikko sitten junamatkalla, ja samassa vaunussa oli seitsemät rattaat, joista peräti VIIDET (!) olivat joko nämä samat Brio Smilet tai niiden uudemmat versiot Britax Smile 2 -rattaat. Ne kahdet muut olivatkin sitten sisarusrattaat ja matkarattaat. Vaikuttaa siis siltä, että nämä ovat erityisesti matkustavaisten vanhempien suosiossa.

Onko teillä nämä rattaat harkinnassa tai jo hankittuna? Kokemuksia?

– meiramiina